Barentsalueen yhteistyö suomalaisesta näkökulmasta

Pyydän aluksi saada kiittää kutsusta tähän seminaariin.

Muut alustajat käsittelevät lähinnä nykyistä ja tulevaa käytännön yhteistyötä Barentsin alueella. Omalta osaltani keskityn niihin strategisiin tavoitteisiin, joita meillä oli 20 vuotta sitten ja niihin strategisiin kysymyksiin, joita meillä on nyt edessämme. Annan oman tulkintani ja tuon esiin omia näkemyksiäni, jotka ovat monessa suhteessa poikenneet oman maani valtavirrasta.

Kun Barentsin neuvosto perustettiin, Euroopassa oli meneillään vallankumouksellinen kehitys. Neuvostoliitto oli romahtanut ja Varsovan liitto hajonnut. Venäjä oli aloittanut vaivalloisen kehityksensä kohti demokratiaa ja markkinataloutta. Pohjolan EFTA-maat neuvottelivat Euroopan yhteisön kanssa Euroopan talousalueen (ETA) muodostamisesta ja mahdollisesta jäsenyydestään yhteisössä. Näköalat Barentsin alueen yhteistyölle olivat lupaavat.

Suomi reagoi sekä kahdenvälisesti että monenkeskisesti.

Neuvostoliiton kanssa solmittu kahdenvälinen ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus korvattiin naapuruussopimuksella Venäjän kanssa. Jo vuoden 1992 alussa allekirjoitimme Venäjän kanssa sopimuksen kahdenvälisestä lähialueyhteistyöstä. Tämä sopimus muodostui myöhemmin esikuvaksi EU:n ja Venäjän väliselle rajat ylittävälle yhteistyölle (CBC).

Olimme aktiivisia Pohjoismaiden ja Venäjän välisen yhteistyön kehittämisessä erityisesti Pohjoiskalotilla. Ensimmäiset askeleet otettiin jo neuvostoaikana, kun Mihail Gorbatshov oli alkanut avata maataan yhteistyölle muiden maiden kanssa.

Tuimme alusta alkaen Norjan aloitetta Barentsin neuvoston perustamiseksi. Malli otettiin Itämeren valtioiden neuvostosta, joka oli aloittanut työnsä hieman aikaisemmin. Kaikki Pohjoismaat olivat mukana myös tässä neuvostossa.

Kaikkien näiden bilateraalisten, pohjoismaisten ja eurooppalaisten yhteistyöjärjestelyjen tarkoituksena oli tukea Venäjän kehitystä kohti demokratiaa ja markkinataloutta ja ylläpitää vakautta ja turvallisuutta Euroopassa.

Samaan aikaan eteni Euroopan yhdentyminen.

Yhdessä muiden EFTA-maiden kanssa aloimme neuvotella EY:n kanssa ETA-sopimuksesta, joka tarjosi Pohjoismaille parhaimman mahdollisen vaihtoehdon osallistua Euroopan yhdentymiskehitykseen. Meidän oli mahdollista saavuttaa yhdentymisen edut ja välttää sen haitat sekä luoda samalla suotuisat olosuhteet pohjoismaiselle yhteistyölle.

Mutta Ruotsin hallitus päätti hakea EY-jäsenyyttä. Tämä tapahtui sisäpoliittisen kriisipaketin osana keskustelematta asiasta muiden Pohjoismaiden hallitusten kanssa. Suomen ja Norjan oli pakko seurata perässä.

Kun jäsenyysneuvottelut olivat ohi, Pohjoismaiden hallitukset turvautuivat domino-peliin. Tarkoitus oli, että Suomi myönteisimmin jäsenyyteen suhtautuvana maana vetäisi kansanäänestyksissä mukaansa Ruotsin ja Norjan. Ruotsin osalta peli onnistui, mutta ei Norjan.

Vastustin Suomen jäsenyyttä. En uskonut siihen, että Norja liittyisi unioniin. Uskoin, että ruotsalaiset hylkäisivät jäsenyyden, jos Suomi jäisi ulkopuolelle. Ajattelin, että Pohjoismaille paras ratkaisu olisi Euroopan talousalue ja entistä tiiviimpi keskinäinen yhteistyö. Euroopan talousalueessa olisi ollut kaksi pilaria: Pohjolan yhteisö ja Euroopan unioni. Syksyllä 1994 kirjoitin ”Nordisk Kontakt” –lehteen artikkelin nimellä ”Euroopan unioniin vai Pohjolan yhteisöön?”.

Menin vastarinnassani niin pitkälle, että jarrutin eduskunnassa yhdessä kymmenkunnan muun kansanedustajan kanssa Suomen lopullista liittymispäätöstä, jotta se siirtyisi Ruotsin kansanäänestyksen yli. Me onnistuimme, mutta ruotsalaisten niukka enemmistö äänesti jäsenyyden puolesta. Useimmat eivät tainneet tietää, että Suomen ratkaisu oli edelleen auki.

Joka tapauksessa Pohjola ja Barentsin alueen läntinen osa pirstoutuivat.

Toinen pirstoutuminen tapahtui, kun Suomi ainoana Pohjoismaana liittyi euroalueeseen.

Turvallisuuspolitiikassa olemme olleet erillään kylmän sodan ajoista lähtien. Kolme Pohjoismaata kuuluu Natoon, kaksi ovat liittoutumattomia.

Barentsalueen yhteistyötä ajatellen olisi hyvin myönteistä, jos voisimme viedä pohjoismaista yhdentymistä eteenpäin. Voisimme toteuttaa tiiviimpää yhteistyötä keskenämme ja olla parempi yhteistyökumppani Venäjälle.

Mutta esteet ovat korkeat.

Ei ole todennäköistä, että Norja liittyisi Euroopan unioniin. Islannin osalta lopputulos on epävarma.

Näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa Ruotsi ja Tanska eivät liity euroalueeseen. Vaikka useimmat suomalaiset nyt ymmärtävät, että Suomi teki virheen liittyessään euroalueeseen, siitä on vaikea irrottautua.

Ei ole todennäköistä, että Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon.

Mahdollisuudet tiiviimmälle pohjoismaiselle yhteistyölle eivät siis ole suuret. Mutta tilanne voi muuttua.

Euroalueen ja koko unionin talouskriisi saattaa johtaa syvällekäyviin muutoksiin.

Euroalueesta näyttää tulevan unionin kova ydin, joka kehittyy yhä enemmän ylikansalliseen suuntaan. Jotkut maat saattavat haluta erota tai voivat olla pakotettuja eroamaan eurosta. Jotkut EU-maat, kuten Britannia, saattavat vaatia, että jäsenmaiden tulee saada enemmän liikkumavapautta.

Tuloksena saattaa olla EU:n sisäinen eriytyminen.

Tässä tilanteessa saattaisimme ehkä toteuttaa vanhan unelmani yhtyneestä Pohjolasta.

Kynnys Norjan ja Islannin jäsenyydelle saattaa madaltua, ja Suomi voisi ehkä jättää euroalueen.

Jos kaikki Pohjoismaat olisivat EU:n jäseniä ja jos mikään niistä ei kuuluisi euroalueeseen, voisimme muodostaa elinvoimaisen Euroopan osa-alueen, subregioonin. Ainakin aluksi kullakin maalla olisi oma kansallinen valuuttansa, mutta meillä voisi olla Pohjolan valuuttakurssimekanismi.

Turvallisuuspolitiikan alalla yhteistyötä helpottaisi, jos meillä olisi selkeä yhteisymmärrys siitä, ettei tarkoituksena ole valmistella Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä. Yksi mahdollisuus voisi olla se mitä ehdotin edellä mainitussa artikkelissani ”Nordisk Kontaktissa”: sellainen pohjoismainen turvallisuusjärjestely, joka voisi sisältää Naton turvatakuut kaikille Pohjoismaille riippumatta niiden turvallisuuspoliittisesta perusratkaisusta.

Olen nyt käsitellyt melko perusteellisesti kehitystä ja tulevaisuuden näkymiä Barentsin alueen läntisessä osassa. Mitä on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan Venäjällä?

Kaksikymmentä vuotta sitten odotukset olivat korkealla. Monet uskoivat, että Venäjästä tulee muutamassa vuodessa demokratia ja markkinatalous. Tämä oli epärealistista.

Kahden vuosikymmenen aikana Venäjä on kuitenkin kehittynyt oikeaan suuntaan.

Talouden suhteen näkymät ovat lupaavat. Venäjän jäsenyys WTO:ssa auttaa maan modernisoitumista. Olosuhteet tulevat vakaammiksi ja ennustettavammiksi ulkomaisille yrityksille.

Poliittisessa järjestelmässä on tapahtunut sekä myönteistä että kielteistä. Boris Jeltsinin johdolla Venäjä eteni nopeasti kohti demokraattisia oloja. Hänen jälkeensä olemme nähneet reaktion Jeltsinin kauden kielteisiin puoliin.

Barentsin alueen yhteistyötä ajatellen on hyvin valitettavaa, että valtaa on keskitetty Moskovaan. Jopa neuvostoaikana, Gorbatsovin kaudella, päätöksentekoa hajautettiin alueille. Sama suuntaus jatkui Jeltsin Venäjällä. Nyt alueet ovat menettäneet mahdollisuuksiaan tehdä päätöksiä ja kehittyä. Toivottavasti kehitys saa jälleen myönteisen suunnan.

Barentsin alueen ja Barentsyhteistyön tulevaisuutta ajatellen tarvitsemme enemmän keskinäistä yhteistyötä ja yhdentymistä Pohjolassa ja Venäjällä puolestaan enemmän hajautusta, desentralisaatiota.