Ranska teki palveluksen Suomen turvallisuuspoliittiselle keskustelulle

Ranskan ansiosta Suomessa on syntynyt avointa turvallisuuspoliittista keskustelua.

Ranska tulkitsi Pariisin terrori-iskut sotilaalliseksi hyökkäykseksi itseään vastaan ja pyysi tämän perusteella apua Lissabonin sopimuksen avunantolausekkeen nojalla.

Suomessa monet ovat halunneet, että sopimusta tulkittaisiin juuri tällä tavalla.

Heistä jotkut ovat katsoneet, että nämä EU:n ”turvatakuut” voisivat olla vaihtoehto Nato-jäsenyydelle. Toiset taas ovat ajatelleet, että Lissabonin sopimuksen toimeenpanon kautta Suomi voisi tulla osaksi Naton eurooppalaista pilaria ja liittoutua myös Naton puitteissa.

Kumpikaan ajatus ei ole kestävällä pohjalla.

Ranskan tavoitteena on, että EU kehittyisi sotilasliitoksi ja sotilaalliseksi suurvallaksi. Se tahtoisi saada tukea sotilaalliselle toiminnalleen EU:n ulkopuolella. Euroopan parlamentin liberaaliryhmässä kuulimme jo viime tiistaina, kuinka väärin on, että Ranska joutuu yksinään vastaamaan terrorismin vastaisesta taistelusta mm. Malissa.

Olemme hyvin kaltevalla pinnalla, jos ryhdymme tulkitsemaan Lissabonin sopimusta Ranskan tapaan siten, että se velvoittaa myös sotilaallisen avun antamiseen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenmaalle ja että sotilaalliseksi hyökkäykseksi tulkitaan myös terrori-iskut.

Terrorimin vastaista taistelua käydään laajoilla alueilla Lähi-idässä ja Afrikassa. Minne Suomi olisi valmis joukkojaan lähettämään?

Jos tulkitsemme Lissabonin sopimuksen velvoittavan meitä sotilaallisen avun antamiseen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle EU-maalle, tulemme sitoutuneeksi myös Baltian maiden puolustamiseen.

On kysyttävä, mitä voisimme saada näiden sitoumusten vastapainoksi. Mitä sotilaallista apua muut EU-maat olisivat halukkaat ja kykenevät antamaan meille mahdollisessa kriisitilanteessa? Tuskin mitään.

Seuraavaksi kuulisimmekin, että Suomen pitää liittyä Natoon: kun olisimme ottaneet EU:n avunantolausekkeen perusteella kantaaksemme sotilaallisesta liittoutumisesta aiheutuneet velvoitteet, meidän pitäisi tämän logiikan mukaan saada Natolta ”turvatakuut”.

Mutta Nato-jäsenyyskään ei antaisi meille todellista sotilaallista turvaa, vaan pikemminkin lisäisi vaaraa joutua kiedotuksi sotatoimiin meistä riippumattomista syistä.

Naton 5. artiklakaan ei antaisi meille turvatakuita. Se on samankaltainen avunantoon velvoittava lauseke kuin Lissabonin sopimuksen vastaava artikla. Jäsenmaat päättävät erikseen, mitä apua ne antaisivat.

Ero on kuitenkin siinä, että Natolla on yhteinen suunnittelu- ja johtojärjestelmä, jossa Yhdysvalloilla on selkeä johtoasema.

Jos Suomi ja Ruotsi olisivat sotilasliiton jäseniä, puolustuksemme integroitaisiin sen puitteissa. Puolustusvoimamme olisivat osa Naton sotilaallista järjestelmää. Venäjä kokisi alueellamme olevat sotilaskohteet suurimmaksi uhkaksi omalle turvallisuudelleen ja tuhoaisi ne sodan syttyessä ensimmäiseksi.

Syyriassa toteutetut sotatoimet osoittavat, että Venäjä pystyisi ballistisilla ja risteilyohjuksillaan tämän tekemään. Edes Yhdysvaltain tuesta ei olisi tässä apua.

Suomen vastaus Ranskan esittämään pyyntöön täytyy asettaa tähän laajempaan yhteyteen.

Suomen ei pidä tulkita Lissabonin sopimusta siten, että se velvoittaa meitä antamaan myös sotilaallista apua taistelutoimintaan. Lainsäädäntöä ei tule muuttaa siten, että se antaisi mahdollisuuden lähettää suomalaisia joukkoja taistelutehtäviin ulkomailla.

Ranska taisi paljastaa myös sen, mihin ajatus lainsäädännön muuttamisesta tähtää.

Hallitusohjelmassa sanotaan, että ”hallitus tarkentaa puolustusyhteistyötä ja kansainvälistä apua koskevaa lainsäädäntöä vastaamaan kansainvälisen yhteistyön tarpeita”. Tätä on perusteltu lähinnä sillä, että lainsäädäntö oli esteenä Suomen ja Ruotsin yhteistyölle sukellusveneiden etsinnässä.

Tavoitteena näyttääkin olevan se, että raivataan esteitä Suomen sotilaallisen liittoutumisen tieltä.

Suomen turvallisuuspolitiikasta tarvitaan nyt avointa keskustelua. Perusratkaisujamme ei pidä ryhtyä ainakaan ilman rauhallista ja huolellista harkintaa muuttamaan.