Pitäisikö Euroopan parlamentti lakkauttaa – entä Euroopan komissio?

Uuden kirjansa julkaisemisen yhteydessä Björn Wahlroos antoi useita haastatteluja. Yksi mielenkiintoisimmista oli Emilia Kullaksen Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) podcastiin tekemä. Siitä kertoi Ilta-Sanomat 26.9. Iina Niskasen kirjoittamassa jutussa.

Iina Niskanen kirjoitti, että talousvaikuttaja Björn Wahlroos suhtautuu kriittisesti Euroopan unioniin.

”Hänen mukaansa EU:n kehitystä rajoittaa se, ettei nationalismi ole kadonnut Euroopasta. Mitkään EU:n jalot tavoitteet ei hänen mukaansa poista tätä tosiasiaa.

Wahlroosin mukaan Yhdysvalloissa ihmiset kokevat ensisijaisesti olevansa amerikkalaisia – vasta sen jälkeen esimerkiksi puolalaisia, italialaisia tai irlantilaisia. Euroopassa tilanne on päinvastainen: täällä kansallinen identiteetti menee eurooppalaisuuden edelle.

– Kukaan eurooppalainen ei ole ensin eurooppalainen, ja vasta sitten suomalainen, Wahlroos sanoo.

– On täysin naiivia uskoa, että voi rakentaa liittovaltion, joka tekee sijoituksia ja tulonsiirtoja yli Euroopan ilman, että nationalismi tekee sen äärimmäisen vaikeaksi. EU on ja tulee menestymään vain, jos se säilyy itsenäisten valtioiden välisenä liittona.

– Jos sitä yritetään viedä siitä kauaksi, se tulee kaatumaan omaan mahdottomuuteensa, koska siellä alla kytee voimakas kansallistunto, pahimmillaan nationalismi.

Iina Niskanen kirjoittaa Wahlroosin mukaan olevan selvää, ettei Eurooppa ole kansakunta, vaikka kuinka haluaisimme sen sitä olevan. Jos Wahlroos saisi päättää, hän palaisi siihen, mitä EU oli 20 vuotta sitten.

– Parasta mitä me voimme tehdä on toimia yhteistyössä tällaisen EU-kattojärjestön kautta ja riisua siltä nämä nykyiset idioottivaltuudet, että se säätää erilaisia direktiivejä ja kaikkea muuta, jotka sitten ymmärretään ja käytetään väärin, mikä on vain yleinen sotku.

Hän lopettaisi europarlamentin.”

x  x  x

Huomaan Björn Wahlroosin olevan samaa mieltä, kuin itse olin 30 vuotta sitten.

Vuoden 1994 lopulla vastustin kaikin voimin Suomen liittymistä ylikansalliseen Euroopan unioniin. Eduskunnassa järjestettiin jarrutuskeskustelu, jolla ratkaisumme lykättiin Ruotsin kansanäänestyksen yli.

Mielestäni meille paras ratkaisu olisi ollut pysyttäytyminen jäsenenä Euroopan talousalueessa (ETA), jonka kautta olimme jo päässeet osaksi EU:n sisämarkkinoita. Jos olisimme valinneet ETA:n, Ruotsi olisi toiminut samoin, ja olisimme voineet muodostaa sen puitteisiin Pohjolan yhteisön.

Ruotsissa tilapäinen kansan enemmistö taivutettiin jäsenyyden kannalle uskottelemalla, että Suomi oli liittymässä. Sitä ei kansalle kerrottu, että Suomessa asian käsittely oli eduskunnassa keskeytetty ja että meillä Ruotsin kantaa odotettiin.

Vuonna 2000 olin Tukholmassa kuulemassa, kun pääministeri Göran Persson (sd.) Euroopan parlamentin liberaaliryhmälle totesi, ettei Ruotsin itse asiassa kuuluisi olla EU:n jäsenenä, kun kansan enemmistö oli jäsenyyttä aina vastustanut. Vain kerran kansan enemmistö oli jäsenyyden hyväksynyt – se oli ollut siinä kansanäänestyksessä.

Jos Suomi ja Ruotsi olisivat valinneet ETA:n ja Pohjolan yhteisön, meillä olisi nyt sen kaltainen asema, jonka perään Wahlroos haikailee.

Tämä ratkaisu olisi ollut onneksi koko Euroopalle, koska se olisi hillinnyt EU:n laajenemista. Euroopan talousalueesta olisi tullut ratkaisu myös monille muille maille, ja olisi ryhdytty toteuttamaan eriytyvää yhdentymistä – rakentamaan ”samankeskisten kehien Eurooppaa”.

Eriytyvän yhdentymisen kautta olisi myös vältytty ajautumasta niihin vastakohtaisuuksiin, jotka myöhemmin johtivat suuriin onnettomuuksiin.

Unionin laajeneminen ja sen valtapoliittisen roolin korostuminen johtivat vuonna 2008 siihen, että luotiin Itäisen kumppanuuden ohjelma. Se johti osaltaan siihen, että Ukrainassa vuonna 2014 puhkesi sotilaallinen kriisi, joka puolestaan johti helmikuussa 2022 Venäjän hyökkäykseen. https://www.paavovayrynen.fi/2021/04/15/suomikin-on-osavastuussa-ukrainan-kriisista/

x  x  x

Kun Suomen jäsenyys oli varmistunut, päätin asettua ehdolle Euroopan parlamentin jäseneksi. Tulin valituksi.

Siinä vaiheessa eduskunta nimesi ensimmäiset Suomen edustajat. Jäsenyys alkoi vuoden 1995 alussa. Ensimmäiset parlamenttivaalit meillä järjestettiin syksyllä 1996.

Olimme aluksi kaikki sekä eduskunnan että Euroopan parlamentin jäseniä.

Olin ehdokkaana keväällä 1995 järjestetyissä eduskuntavaaleissa, ja tulin valituksi. Sen jälkeenkin olin jäsenenä molemmissa parlamenteissa, kunnes tämä ns. kaksoismandaatti lailla estettiin. Laki sai kutsumanimen ”Lex Väyrynen”.

Tuohon aikaan pohdin samoja asioita kuin Björn Wahlroos nyt kolme vuosikymmentä myöhemmin. Olen kertonut näistä pohdinnoistani kirjassani ”Itsenäisen Suomen puolesta” (ss. 25-29).

Alun perin Euroopan parlamentti oli koostunut kansallisten parlamenttien jäsenistä, kuten Pohjoismaiden neuvosto nykyäänkin. Ensimmäiset yleiset vaalit Euroopan parlamentin jäsenten valitsemiseksi järjestettiin vasta vuonna 1979.

Kirjoitin:

”Tiesin, ettei jäsenyys Euroopan parlamentissa tarjoaisi minulle mielekästä kokoaikaista työtä. Siksi toivoin alun perin, että olisi mahdollista työskennellä sekä Euroopan parlamentissa että Suomen eduskunnassa. Olin tietoinen siitä, että EU-parlamentissa oli kymmeniä sellaisia jäseniä, jotka olivat mukana myös kansallisen parlamentin työssä.”

Suomessa tämä oli kuitenkin kielletty. Myöhemmin kaksoismandaatti kiellettiin unionin päätöksellä.

Myönsin, että silloisissa oloissa oli vaikea toimia molemmissa parlamenteissa ennen muuta istuntojen ja kokousten aikataulujen vuoksi.

”Oma käsitykseni on, että itse asiassa kaikkien Euroopan parlamentin jäsenten tulisi olla kansanedustajia myös omassa maassaan. Tämä ei ollut vain minun näkemykseni: muiden muassa tunnettu tiedemies ja Eurooppa-poliitikko Ralf Dahrendorf on julkisuudessa esittänyt tällaisen järjestelmän käyttöönottoa. Itse asiassa kysymys olisi paluusta järjestelmään, joka oli käytössä vuoteen 1979 saakka.

Kaksoisedustuksen suurin etu olisi siinä, että Euroopan parlamentin työ voitaisiin sen avulla kytkeä nykyistä paremmin jäsenmaiden yleiseen mielipiteeseen ja poliittiseen järjestelmään.

Tällaiseen järjestelmään ei liene enää paluuta – ei varsinkaan nyt kun EU alkaa rahaliiton toteuduttua muuttua liittovaltioksi. Tämä saattaa johtaa päinvastaiseen muutokseen: Euroopan parlamentti uhkaa etääntyä entistäkin enemmän jäsenmaiden politiikasta ja kansalaismielipiteestä.”

x  x  x

Näinä aikoina Euroopan unionin tulevaisuudesta pitäisi käydä juuriin menevää avointa keskustelua.

Unioni on ajautunut suuriin vaikeuksiin ennen muuta sen vuoksi, että se on samaan aikaan pyrkinyt sekä laajentumaan että syventymään ylikansalliseksi liittovaltioksi.

Näköpiirissä on jälleen mittava laajentuminen, kun mukaan tulisi ottaa Länsi-Balkanin maat, Moldova ja jopa Ukraina.

Samaan aikaan unionia ollaan kehittämässä sotilasliiton suuntaan. Tässä yhteydessä keskustellaan aikaisempaa suuremmasta taloudellisesta yhteisvastuusta.

Euron käyttöönotto on tuottanut suuria ongelmia, ja Euroopan unionin talouskasvu on jäänyt ratkaisevalla tavalla jälkeen Yhdysvalloista ja Kiinasta. EU:n jäsenmaat ovat liian erilaisia voidakseen menestyä yhtenäisvaluutan oloissa.

Unionissa ja koko Euroopassa pitäisi vihdoinkin alkaa toteuttaa eriytyvää yhdentymistä. Maanosan pitäisi jakautua osa-alueisiin, joista yksi olisi Pohjolan yhteisö.

Euroopan unionin pitäisi muodostua sellaiseksi itsenäisten valtioiden yhteisöksi, jollaista Björn Wahlrooskin näyttää havittelevan.

Wahlroosin esittämä Euroopan parlamentin uudistus on hyvä tavoite, johon suuntaan on syytä pyrkiä.

Toinen periaatteellinen parannus voisi olla Euroopan komission lakkauttaminen ja sen tehtävien siirtäminen jäsenvaltioita edustavalla ministerineuvostolle.

Tällaista ratkaisua esitti 1990-luvun alussa edellä mainitsemani Ruotsin pääministeri Göran Persson.

x  x  x

Teokseni ”Itsenäisen Suomen puolesta” on luettavissa ja kuunneltavissa äänikirjana kotisivuni kirja-arkistosta. Suosittelen luettavaksi myös kirjaani ”Samankeskisten kehien Eurooppa”.