15
huhti
2021
18

Suomikin on osavastuussa Ukrainan kriisistä

Tekevälle sattuu. Viime tiistaina julkaisemani blogin ”Ei kuolemanpelosta pidä itsemurhaa tehdä” julkaisemisessa sattui virhe, jonka vuoksi sen sisältö jäi puutteelliseksi.

Tämä antaa minulle aiheen palata heti uudelleen Ukrainan kriisiin. Teen sen hieman laajemminkin kertomalla siitä, kuinka EU:n Itäisen kumppanuuden ohjelma vuonna 2008 syntyi ja kuinka se vaikutti Ukrainan sisällissodan syttymiseen.

Suomikin on silloisen ulkoministerinsä Alexander Stubbin toiminnan vuoksi tästä osavastuussa.

Itäisen kumppanuuden ohjelman myöhemmästä käsittelemisestä EU:n ministerineuvostossa saamme mielenkiintoista uutta tietoa seuraavan hallituksen ulkoministerin Erkki Tuomiojan äskettäin ilmestyneestä  teoksesta ”Tulevaisuuden varjossa”.

x  x  x

Yllä mainitun blogini julkaisemisessa sattui kiusallinen virhe. Jutun kannalta olennainen linkki 22.12.2014 julkaisemaani kirjoitukseen (Syttyykö jäätyneistä konflikteista kuuma-sota) vei erehdyksessä 3.3.2014 ilmestyneeseen blogiin ”Suomen linja Ukrainan kriisissä”, johon oli jo kertaalleen linkattu. Pahoittelen tätä.

Tuohon pois jääneeseen linkkiin sisältynyt kirjoitus pyrki luomaan laajempaa taustaa Ukrainan kriisille.

Kirjoitin, että Ukrainan tapahtumat olivat noudattaneet samaa kaavaa kuin muut Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena syntyneet Georgian, Nagorno-Karabahin ja Transnistrian kriisit.

Kirjoitin, että historiallisista syistä Ukraina oli ollut syvästi kahtiajakautunut:

”Länsi-Ukraina on kuulunut pitkiä aikoja Itävalta-Unkariin ja Puolaan, siellä on suuri puolalais- ja unkarilaisvähemmistö ja siellä venäläisiä suorastaan vihataan.

Krimin niemimaa ja suuri osa Itä-Ukrainaa on puolestaan kuulunut satojen vuosien ajan Venäjään. Siellä venäläiset ovat enemmistönä, ja yhteydet Venäjään ovat olleet tiiviit.

Tämä venäläisvähemmistö koki Maidanin aukiolta käynnistyneen kumouksen uhkaksi omalle asemalleen ja turvallisuudelleen. Se ryhtyi puolustamaan oikeuksiaan ja pyrkimään jopa eroon Ukrainasta.

Ukrainan yhtenäisyys olisi voitu säilyttää vain siten, että eri väestöryhmät olisivat hakeneet keskinäistä yhteisymmärrystä, jota sekä länsimaat että Venäjä olisivat tukeneet.

Geopoliittinen valtakilpailu repi kuitenkin Ukrainan rikki, synnytti sisällissodan ja johti lopulta kansainvälisen kriisin.”

x  x  x

Ukrainaan kohdistuneen geopoliittisen valtakilpailun osapuolina olivat Venäjä ja länsimaiden puolelta sekä Yhdysvallat, Nato että Euroopan unioni.

EU:n osalta avainasemassa oli vuonna 2008 pian Georgian sodan jälkeen käynnistetty Itäisen kumppanuuden ohjelma.

Georgian sodasta luotiin vääriä mielikuvia, joilla kumppanuusohjelmaa perusteltiin.

Suomessa silloinen ulkoministeri Alexander Stubb julisti, että 080808 oli ollut maailmanhistoriallinen käännekohta. Venäjä oli hänen mukaansa hyökännyt silloin Georgiaan ja osoittanut  laajentumishalunsa. Tämän vuoksi Suomen piti liittyä Natoon. Kerron tästä vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassani ”Huonomminkin olisi voinut käydä” (ss. 196-199).

Totuus Georgian sodasta oli kovasti toisenlainen kuin Stubbin esittämä tarina.

Georgiassa oli käyty vuosina 1991 ja 1992 kaksi sisällissotaa, joissa Abhaasiassa asuneet abhaasit ja Etelä-Ossetiassa asuneet osseetit erosivat emämaasta. Etelä-Ossetiaan sijoitettiin kansainvälisellä mandaatilla venäläisiä ja muita rauhanturvajoukkoja.

Vuoden 2008 sota syttyi, kun Georgia yritti 7. elokuuta alkaneella hyökkäyksellä palauttaa Etelä-Ossetian hallintaansa. Alueella olleet venäläisjoukot puolustautuivat, tekivät vastahyökkäyksen, miehittivät osan Georgiaa ja vetäytyivät myöhemmin Etelä-Ossetian puolelle.

EU:n Itäisen kumppanuuden ohjelman aloitteentekijöinä olivat Baltian maat ja Ruotsi. Sen ilmiselvänä tarkoituksena oli Venäjän eristäminen ja muiden entisten neuvostotasavaltojen vetäminen EU:n vaikutuspiiriin ja jopa sen jäsenyyteen.

Itäisen kumppanuuden ohjelman osana EU:n ja Ukrainan välille neuvoteltiin assosiaatiosopimus. Sen synnyttämä sisäinen kiista johti vallankumoukseen ja sisällissotaan.

Kun Itäisen kumppanuuden ohjelmaa käsiteltiin Vanhasen II hallituksen EU-ministerivaliokunnassa, ehdotin, että Venäjä olisi otettava mukaan ainakin tarkkailijana.

Ulkoministeri Stubbin vastustuksesta huolimatta teimme Matti Vanhasen johdolla ehdottamani päätöksen. Ulkoministeri ei kuitenkaan esittänyt meidän kantaamme EU:n ulkoministerineuvoston kokouksessa.

Suomikin on tästä syystä osavastuussa Ukrainan kriisin kärjistymisestä ja maan ajautumisesta sisällissotaan. Tästä kerron edellä mainitun kirjani sivuilla 192-193.

x  x  x

Nämä tapahtumat tulivat mieleeni, kun luin seuraavassa Jyrki Kataisen johtamassa hallituksessa ulkoministerinä toimineen Erkki Tuomiojan teosta ”Tulevaisuuden varjossa”. Hän todistaa siinä myöhemmistä vaiheista Itäisen kumppanuuden käsittelemisessä.

Tuomioja kirjoittaa (s. 77):

”Venäjän ja lännen vastakkainasettelun kärjistymiseen ovat vaikuttaneet myös lännen eräät toimet ja virheet kylmän sodan päättymisen jälkeen. Muistan hyvin, miten vajaa kymmenen vuotta sitten ennen Ukrainan kriisin kärjistymistä ja Krimin valtausta EU-ulkoministerikokouksen lounasvieraana oli Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov.

Pitkässä puheenvuorossaan hän muun muassa totesi, että kun EU vuonna 2008 perusti itäisen kumppanuuden EU:n ja kuuden entisen neuvostotasavallan – Ukraina, Valko-Venäjä, Moldova, Georgia, Azerbaidzhan ja Armenia – kanssa, Venäjä ehdotti komissiolle, että se voisi tulla tähän mukaan tarkkailijana, mutta ei saanut mitään vastausta.

Yksikään läsnäolleista EU:n 28 ulkoministeristä, ulkosuhdekomissaari tai korkea edustaja ei kommentoinut tätä Lavrovin toteamusta. Pidin tätä sen verran kummallisena, että muutaman viikon päästä seuraavan EU-ulkoministerikokouksen lounaskeskustelussa kiinnitin huomiota siihen, ettei kukaan vastannut Lavroville. Niin kävi nytkin, sillä kukaan ei kommentoinut tätä asiaa.”

Siteeraan Tuomiojaa sanatarkasti, jotta en tulisi häntä väärin tulkinneeksi.

Nytkin on tärkeää nähdä, että Ukrainan kriisi on ollut ja on ennen muuta osa suurvaltojen välistä geopoliittista valtataistelua. Sitä tulisi käsitellä laajemmassa yhteydessä – ehkä  myös osana kaikkien Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntyneiden jäätyneiden konfliktien ratkaisemista, kuten 22.12.2014 kirjoittamassani blogissa esitin.

Kirjoituksessa mainitsemani teos ”Huonomminkin olisi voinut käydä” on luettavissa ja kuunneltavissa kotisivuni kirja-arkistosta.