Miksi Saksan pääministeri Olaf Scholz ei ollut Harpsundissa?

Viime viikolla Ruotsin Harpsundissa järjestettiin kokous, johon osallistuivat Pohjoismaiden, Baltian maiden ja Puolan johtajat.

Ulkoministeriön julkaiseman tiedotteen mukaan Pohjoismaat, Baltian maat ja Puola lupasivat yhteisessä julkilausumassaan vahvistaa tukeaan Ukrainalle. 

“Tulemme lisäämään tukea lähikuukausina, myös Ukrainan puolustusteollisuudelle. Sotilaallinen tuki on oleellinen osa apuamme. Kannustamme muita maita samaan”, julkilausumassa todettiin.

 ”Meidän pääviestimme tältä päivältä on se, että tukemme Ukrainalle pysyy vahvana, eikä horju”, Suomen pääministeri Petteri Orpo korosti.

 ”Maailman tilanne on tällä hetkellä hyvin epävarma. Kohtaamme sellaisia uhkia ja vaaroja, joiden kuvittelimme jääneen historiaan. Samaan aikaan täällä käymämme keskustelut – ystävien ja naapurien kesken, luovat uskoa tulevaan”, Orpo sanoi.

Tiedotteen mukaan Pohjoismaiden ja Baltian maiden niin kutsuttuun NB8-kokoukseen oli tällä kertaa kutsuttu myös Puolan pääministeri Donald Tusk. Ranskan presidentti Emmanuel Macron piti kokouksessa puheenvuoron etäyhteyden välityksellä.

Ukrainan tuen lisäksi pääministereiden kerrottiin keskustelleen transatlanttisista suhteista ja Itämeren alueellisesta turvallisuudesta.

x  x  x

Tiedotteen perusteella herää kysymys: ”Miksi Saksan pääministeri Olaf Scholz ei ollut mukana?”.

Paikalla Harpsundissa olivat Saksaa lukuun ottamatta kaikki Euroopan unioniin ja Natoon kuuluvat Itämeren rantavaltiot. Miksi Saksa ei ollut mukana?

Saksan poissaoloa ikään kuin alleviivaa se, että Ranskan presidentti Emmanuel Macron osallistui kokoukseen käyttämällä puheenvuoron videoyhteyden välityksellä.

Saksan poissaolo ei näytä liittyvän ainakaan siihen, että se olisi ollut ja olisi vastahakoinen tukemaan Ukrainaa. Saksa on ollut Yhdysvaltain jälkeen Ukrainan suurin tukija. Äskettäin pääministeri Scholz lupasi tuntuvan lisäyksen maansa tukeen. 

Herää kysymys, liittyikö Harpsundin kokous siihen kansanedustaja Jarno Limnéllin US:n Puheenvuorossa 16.11. tekemään ehdotukseen, että Ukrainan tueksi pitäisi muodostaa ”Itämeren unioni”, johon kuuluisivat Pohjoismaat, Baltian maat ja Puola?

Limnéll kirjoittaa, että tällainen unioni olisi globaalisti uskottava toimija: 

”Näiden maiden yhteenlaskettu bruttokansantuote on enemmän kuin Venäjällä ja sotilaallinen kyvykkyys aivan omaa luokkaansa. Enää puuttuu aloite. Suomi sai Ruotsin houkuteltua Natoon, saisiko se myös muut Pohjoismaat sekä Baltian houkuteltua uuteen yhteisöön Puolan rinnalle, Ukrainan tueksi?”

Omassa 18.11. julkaisemassani blogissa kirjoitin, että omat ajatukseni ovat kulkeneet päinvastaiseen suuntaan: ”Ei Itämeren unionia vaan Pohjolan yhteisö”.

Heti Donald Trumpin tultua valituksi Yhdysvaltain presidentiksi olin kirjoittanut 6.11. blogin, jossa olin arvioinut tämän olevan eduksi Suomelle. 

Optimismini liittyi lähinnä siihen, että uskoin Trumpin vaalilupauksensa mukaisesti saavan nopeasti Ukrainan sodan päättymään. 

Rauhan palautumisen arvioin puolestaan vaikuttavan suotuisasti Suomen oloihin ja ulkosuhteisiin.  

Kirjoitin, että Euroopan unionin ja Naton jäsenenä Suomi oli ajautunut reunavaltiopolitiikkaan yhdessä Baltian maiden ja Puolan kanssa.

”Kun Ukrainassa käytävä sota loppuu, avautuu mahdollisuus siihen, että palaamme pohjoismaiseen suuntaukseen.”

x   x  x

Blogissani perustelin Pohjoismaiden samankaltaisuutta ja tarvetta meidän keskinäisen yhteistyömme tiivistämiseen.

Sunnuntaina julkaisemassani blogissa palautin mieliin keskustelun, jota käytiin 30 vuotta sitten, jolloin Suomi ja Ruotsi päättivät liittyä Euroopan unioniin. 

Norja ja Islanti jäivät EU:n ulkopuolelle Euroopan talousalueen (ETA) puitteisiin.

Kolme vuosikymmentä sitten pyrin havainnollistamaan Suomen ja Pohjoismaiden tilannetta vertaamalla meitä Kanadaan. 

Jos Suomi ja Ruotsi olisivat jättäytyneet Islannin ja Norjan tapaan Euroopan talousalueen jäseniksi, sen puitteisiin olisi voitu liittovaltioksi kehittyvän Euroopan unionin rinnalle muodostaa ”Pohjolan yhteisö” (PY). Tanska olisi hyvin vastahakoisena EU:n jäsenenä siirtynyt PY:n jäseneksi.   

Ruotsissakin Pohjolan yhteisöstä keskusteltiin. Silloinen Ruotsin pääministeri Ingvar Carlsson sanoi Suomen kansanäänestyksen tuloksen selvittyä helpottuneena, että nyt voitiin keskustelut Pohjolan unionista lopettaa.

Ruotsissa kansan selvä enemmistö vastusti oman maansa EU-jäsenyyttä. Kansanäänestyksessä niukka enemmistö mediapelin seurauksena sen kuitenkin hyväksyi. 

Olin viisi vuotta myöhemmin mukana Euroopan parlamentin liberaaliryhmän vierailulla Tukholmassa. Kun ryhmän puheenjohtaja tapaamisessamme pääministeri Göran Perssonin kanssa ylisti unionia, hän vastasi, että itse asiassa Ruotsin ei pitäisi siihen kuulua. Ruotsin kansan enemmistö oli aina vastustanut EU-jäsenyyttä. Vain kerran – siinä kansanäänestyksessä – enemmistö oli sen hyväksynyt. 

Myöhemmin Ruotsin EU-jäsenyyden gallup-kannatus toki koheni.  

Göran Perssonilla oli erilainen linja kuin Ingvar Carlssonilla. 

Persson vastusti tiukasti EU:n kehittymistä ylikansalliseksi liittovaltioksi. Hän mm. ehdotti komission lakkauttamista ja sen tehtävien siirtämistä ministerineuvoston sihteeristölle.

x  x  x

Marraskuun 6. päivänä julkaisemassani blogissa olin toiveikas myös siitä, että Trumpin valinta avaisi Suomelle paluun itsenäisten kansakuntien joukkoon:

”Rauhan palautumisella Ukrainaan on syvälliset vaikutukset Euroopan unionin kehitykseen.

Keskeiset jäsenmaat ajavat poliittisista syistä Ukrainan mahdollisimman pikaista liittymistä unioniin. Myös muu unionin laajeneminen nopeutuu.

Ukrainan jäsenyys mullistaa unionin yhteisen maatalouspolitiikan, joka käy Suomen kaltaiselle jäsenmaalle entistä mahdottomammaksi.

Suomen kaltaisten maiden jäsenmaksut ja muu vastuu muiden jäsenmaiden taloudesta uhkaavat nousta sietämättömälle tasolle.

Nyt on järkevää arvioida EU-jäsenyyttämme uudelleen.

Euroalueesta Suomen tulisi erota niin pian kuin se on mahdollista. Kansalliseen politiikkaan meidän tulee pyrkiä palaamaan myös alue-, maatalous- ja ympäristöpolitiikassa.

Laajentuvan EU:n tulee vihdoinkin sisäisesti eriytyä.”

Jos Euroopassa vihdoinkin ryhdyttäisiin toteuttamaan eriytyvää yhdentymistä, saattaisi ajatus Pohjolan yhteisöstä nousta uudestaan esille. Tähän vaikuttaisi muun muassa se, että Suomikin palaisi omaan valuuttaan ja itsenäiseen raha- ja valuuttakurssipolitiikkaan. 

Pohjolan yhteisöstä puhuminen ei siis ole nostalgiaa, kaipuuta menneeseen, vaan keskustelua valoisammasta tulevaisuudesta Suomelle ja koko Pohjolalle.