Suomen paradoksi: materialismi on johtanut lamaantumiseen ja velkaantumiseen

Marraskuun 28. päivänä julkaisin blogin ”Ovatko Suomen nykyiset arvot materialismi ja militarismi?”.

Kirjoitin, että vielä 1980-luvun lopulla Suomessa käytiin vilkasta filosofistakin keskustelua elämän ja politiikan arvoista.

Tämä keskustelu tyrehtyi, kun poliittinen keskustelu siirtyi Euroopan yhdentymiseen ja Suomen mahdolliseen EY- ja Nato-jäsenyyteen.

Kirjoitin, että käytännössä näyttävät vallitseviksi arvoiksi tulleen materialismi ja militarismi.

Nyt tarvittiin juuriin käyvää, omiin oloihimme ja arvoihimme perustuvaa filosofista keskustelua.

Omalta osaltani jatkoin keskustelua blogeillani ”EU-jäsenyys tyrehdytti keskustelun Suomen ja ihmiskunnan tulevaisuudesta” ja ”Kaipaan vanhan punamullan yhteistä arvomaailmaa”.

x  x  x

Viimeksi mainitussa blogissani kirjoitin punamultayhteistyössä 1980-luvulla aikaansaaduista ratkaisuista. Kaikilla niillä oli kestävä arvoperusta.

Yksi ratkaisuista oli energiapolitiikka. Oltiin yhtä mieltä siitä, että fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämiseksi oli uusiutuvien polttoaineiden, puun ja turpeen, käyttöä voimakkaasta lisättävä.

Tämä oli ennen sitä nyt vallalla olevaa cityvihreää ajattelua, jota Suomi Euroopan unionin jäsenenä toteuttaa. Soitten sitomaa hiiltä ei lasketa nieluksi, ja uusiutuva turve on tosiasioiden vastaisesti määritelty uusiutumattomaksi. Haketta ja pellettejäkään ei saisi enää polttaa.  

Kolmessa ratkaisussa oli kysymys yhteisöllisten arvojen toteuttamisesta.

Lasten kotihoidon tuen saaminen lakisääteiseksi antoi perheille mahdollisuuden valita lasten ja perheiden kannalta paras ratkaisu lasten hoitamiseen. Kotihoidolle luotiin kunnallisen hoidon rinnalla tasavertaiset mahdollisuudet. 

Perheet ovat yhteiskunnan yhteisöllisyyden ydin.

Aluepolitiikan historiallinen kompromissi antoi mahdollisuuden vahvistaa maakuntien elinvoimaa ja samalla hillitä liian voimakasta keskittymistä pääkaupunkiseudulle. 

Ihminen on osa paikallisia, kunnallisia, maakunnallisia ja valtakunnallisia yhteisöjä. Aluepolitiikalla luotiin puitteita terveiden ihmisyhteisöjen säilymiselle ja muodostumiselle.

Nykyaikaisella kansainvälisellä kehityspolitiikalla punamulta toteutti yhteisöllisyyttä myös koko ihmiskunnan tasolla.

Suomen kielessä on erinomainen sana ”kunta”, joka kuvaa ihmisen kuulumista eri tasoisiin yhteisöihin perhekunnasta aina ihmiskunnan tasolle saakka.

Tästä kaikesta kirjoitin teoksessani ”Yhteinen tehtävämme”, josta 28.10. julkaisemassani blogissa kerroin.

Punamullan yhteisiä arvoja tukivat myös monet muut 1970- ja 1980-luvuilla ilmestyneet teokset. Tästä annan pari keskenään hyvin erilaista esimerkkiä.

Kirjailija Markku Lahtela toi teoksissaan esiin jokaisen ihmisyksilön omalaatuisuutta. Ihmisistä tuli onnellisia ja tasapainoisia aikuisia ja omien lastensa vanhempia, jos he saivat lapsuudessaan ja nuoruudessaan hyvän elinympäristön. Tästä kirjoitin 17.1.2023 ilmestyneessä blogissani ”Mikael Jungnerin eno Markku Lahtela oli alkiolainen radikaali”. 

Lahtelan ajattelu oli äärimmäisen perhekeskeistä. Lasten kasvulle ensisijaisen tärkeä oli läheinen ja kiinteä suhde äitiin. Suuri merkitys oli myös sillä, että lapsella oli hyvä isäsuhde ja että vanhemmat rakastivat toisiaan.

Lahtela nojautui kirjoituksissaan tieteeseen, ennen muuta biologisiin tosiasioihin ja psykologiaan. Suotuisa lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristö tuotti hyviä ihmisiä ja yhteiskunnan jäseniä.

Ihmiskunnasta kirjoitti puolestaan Pekka Kuusi 1982 ilmestyneessä teoksessaan ”Tämä ihmisen maailma”. Siinä Kuusen ajattelu oli aivan muuta kuin se kova materialistinen kasvupolitiikka, jota hän 1960- ja 1970-luvuilla oli ajanut ja toteuttanut. (mt. 57-58)

x  x  x

Filosofi Reijo Wilenius jaotteli vuonna 1972 ilmestyneessä teoksessaan ”Tietoisuus ja yhteiskunta” ihmisten tarpeet aineellisiin, henkisiin ja sosiaalisiin (yhteisöllisiin). 

Wilenius kirjoitti, että jonkin tarpeen tyydyttäminen ei poista sitä, että muut tarpeet jäävät tyydyttämättä. Hänen mukaansa joidenkin tarpeiden tyydyttämättä jääminen saattaa suunnata painetta niiden tarpeiden suuntaan, joiden tyydyttäminen on vallitsevassa yhteiskunnassa ja kulttuurissa mahdollista. (mt. 24-28)

Meidän yhteiskunnassamme tämä on merkinnyt sitä, että ihmisten henkisten ja yhteisöllisten tarpeiden laiminlyöminen on johtanut aineellisten arvojen ylikorostumiseen. 

Materialistiset arvot saivat ylivallan jo 1980-luvun lopulla. 

Kovalla ”vahvan markan” talouspolitiikalla Suomea valmisteltiin tulevaan jäsenyyteen Euroopan unionissa ja euroalueessa. 

Vahvaa markkaa puolustettiin korkeilla koroilla. Kun rahamarkkinat samaan aikaan ajan hengen mukaisesti vapautettiin, yritykset korvasivat kotimaiset lainansa ja ulkomaisilla. Suomeen tulvi rahaa, ja syntyivät kaikkien aikojen kulutusjuhlat. Ne päätyivät romahdukseen ja krapulaan: Suomen historian pahimpaan lamaan.

Materialismin hengessä tapahtuivat myös liittyminen Euroopan unioniin ja euroalueeseen. Kansallisesta itsenäisyydestä kevytmielisesti luovuttiin. 

1990-luvulta lähtien meillä on aineellisen tehokuuden nimissä toteutettu politiikkaa, joka on laiminlyönyt ihmisten henkisiä tarpeita ja joka on tuhonnut yhteiskuntamme yhteisöllistä perustaa. 

Perhearvot ovat jääneet aineellisten arvojen jalkoihin, ja lasten kasvuympäristö on heikentynyt. Pieniä kouluyksilöitä on tehokkuuden nimissä lakkautettu.

Kunnallista päätöksentekoa on keskitetty suurempiin yksiköihin.

Alueellinen keskittyminen on tuhonnut kyläyhteisöjä ja rappeuttanut pienempiä kaupunkeja. Pääkaupunkiseutu on ruuhkautunut ja asukkaiden elämän laatu on heikentynyt.

Aluehallinnon muutokset ovat heikentäneet maakuntia. Sote-uudistuskin johti valtiojohtoiseen järjestelmään. 

Suomen itsenäisyys on kaventunut. Euroopan unioni puuttuu monin tavoin elämäämme ja päätöksentekoomme. Viimeinen askel oli luopuminen itsenäisestä puolustuspolitiikasta ja puolustuksesta.

Suomikin on ollut toiminnallaan tukemassa ”uutta kylmää sotaa”, jossa maailmanlaajuinen yhteisöllisyys ja yhteisvastuu ovat väistyneet valtataistelun ja vastakkainasettelun tieltä.

x  x  x

Vuosikymmenten ajan Suomessa on laiminlyöty ihmisten henkisiä ja yhteisöllisiä tarpeita. Tämä on johtanut laajoihin mielenterveydellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. 

Olemme kohdanneet valtavan paradoksin: itsenäisyyttään menettäneen Suomen vääristynyt materialistinen arvoperusta on johtanut siihen, että taloutemme kasvu on tyrehtynyt ja valtionvelka paisunut sietämättömälle tasolle. Tästä kirjoitin jo 3.9. julkaisemassani blogissa ”Miksi Suomessa on alhaiset tulot, ankara verotus ja valtiolla raskas velkataakka?”. 

Valtion raskaan velkataakan vuoksi leikataan nyt myös niitä julkisia menoja, joita kipeästi tarvittaisiin niiden terveydellisten ja sosiaalisten vaurioiden hoitamiseen, jotka viime vuosikymmenten vääristynyt arvomaailma on saanut aikaan.