Suomi palaa sotaretkeltä Afganistanista

Suomikin valmistelee useiden muiden valtioiden tapaan maatamme kriisinhallintaoperaatiossa palvelleiden evakuoimista Afganistanista. Perheenjäsenet mukaan lukien kysymys saattaa olla useasta sadasta maahanmuuttajasta.

Tämä on yksi jälkilaskuista maamme osallistumisesta Afganistanin sotaan. Kuolonuhrejakin tuli, ja monelle sotilaalle jäi sekä fyysisiä että henkisiä vammoja.

Kaikki alkoi siitä, kun syyskuun 11. päivänä 2001 tehtiin terrori-isku New Yorkiin ja Washingtoniin. Tämä johti siihen, että Yhdysvallat hyökkäsi 7.10. Afganistaniin.

Työskentelin tuolloin Euroopan parlamentissa, enkä ollut mukana päättämässä Suomen osallistumisesta käynnistymässä olleeseen kriisinhallintaoperaatioon.

Kirjoitan ”sotaretkestä” ja ”sodasta” sen vuoksi, että rauhanturvaoperaationa käynnistynyt toiminta muuttui vuosien varrella osallistumiseksi sotatoimiin.

Puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund arvioi jo vuonna 2009, että Suomi osallistui ”terrorismin vastaiseen sotaan”, jossa mukanaoloa perustellaan rauhanturvaoperaation nimellä.

Suomen Kuvalehti julkaisi jo aikaisemmin – vuonna 2007 – laajan jutun ”Suomi on ajautunut Naton johtamaan sotaan kaukana kotoa”.

x  x  x

Osallistuin kuitenkin julkiseen keskusteluun Suomen mahdollisesta osallistumisesta terrorismin vastaiseen sotaan.

Julkaisin sanomalehti Koillissanomissa 4.10.2001 – siis jo ennen Yhdysvaltain sotatoimien käynnistymistä – kirjoituksen otsikolla ”Puolueettomuus kolmannessa maailmansodassa”.

Arvioin siinä, että on syntymässä terrorismin vastainen sota, jota jälkikäteen tullaan kutsumaan kolmanneksi maailmansodaksi. Varoitin Suomea osallistumasta siihen.

”Vaikka käynnistymässä oleva kolmas maailmansota poikkeaa olennaisella tavalla aikaisemmista, on tärkeää, että Suomi tekee tietoisen päätöksen siitä, olemmeko siinä mukana vai olemmeko siihen nähden puolueeton maa.

Terrorismin suhteen Suomi ei tietenkään voi olla puolueeton; sitä on päättäväisesti vastustettava.

Mutta olisiko Suomen osallistuttava suoraan tai välillisesti sotatoimiin?

Suomen asemaan, meidän poliittiseen perinteeseemme ja kansamme syvimpiin tuntoihin sopii parhaimmin se ajatus, että pyrkisimme pysyttäytymään myös nyt syntyneen uusimuotoisen sodan ulkopuolella eli puolueettomana siihen nähden.”

Näitä neuvoja ei kuunneltu.

Pääministeri Paavo Lipposen johdolla Suomi vietiin alusta lähtien mukaan Afganistanissa toteutettavaan kansainväliseen kriisinhallintaan.

Suomi lähetti Afganistaniin kriisinhallintajoukkoja. Useat muut Suomen kaltaiset maat osoittivat tukensa vain osallistumalla esikuntatehtäviin.

Vuosien varrella Suomen osallistuminen kriisinhallintaan kasvoi ja sen luonne muuttui.

x  x  x

Omalta osaltani olin mukana päätöksenteossa Vanhasen II hallituksen ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä.

Vuonna 2010 oli esillä Suomen joukkojen tilapäinen lisääminen Afganistanissa. Kerroin tästä teoksessani ”Huonomminkin olisi voinut käydä” (ss. 194-195).

Olin sitä mieltä, että vähempikin olisi riittänyt. Toivoin myös, että lisäjoukon kotiuttamiselle määriteltäisiin aikataulu. Kun jäin yksin, en merkityttänyt eriävää mielipidettäni pöytäkirjaan.

Samaan aikaan, kun Suomi päätti lisätä joukkojensa määrää Afganistanissa, Nato-maa Tanska päätti vetäytyä sieltä kokonaan.

Toinen hallituksen sisäinen erimielisyys liittyi siihen, kuinka paljon kehitysyhteistyövaroja Afganistaniin on syytä suunnata. Aina kun asia oli esillä, kokoomusministerit vaativat tähän tarkoitukseen enemmän rahaa.

En pitänyt näitä vaatimuksia perusteltuina sen vuoksi, että Suomi käytti Afganistaniin suuremman osuuden kehitysyhteistyöbudjetistaan kuin EU-maat keskimäärin.

Kirjoitin:

”Kehityspolitiikan periaatteita ajatellen tuki Afganistanille on ongelmallista. Olosuhteet siellä ovat niin vaikeat, että yhteistyön laatu ja toiminnan tuloksellisuus ovat hyvin kyseenalaisia. Myös korruption vaara on suuri.”

Kun Suomi yhdessä muiden ISAF-maiden kanssa nyt vetäytyy, Afganistanissa toteutetut kehitysponnistukset taitavat valua hukkaan.

x  x  x

Arvelin kirjassani, että Suomen sisäisistä Afganistan-keskusteluista oli saatettu kertoa ”sopivassa” valossa myös amerikkalaisille.

Wikileaks-vuoto tammikuulta 2011 vahvistaa tämän. Viestissä Washingtoniin ylistettiin ulkoministeri Alexander Stubbin ”myönteistä” toimintaa Afganistaniin liittyen. Lisäksi siinä kerrotaan myös puolustusministeriön kansliapäällikkö Arto Rädyn  sanoneen, että Väyrysen vastahakoisuus yhteistyöhön Naton, ISAFin ja jopa EU:n kanssa oli merkittävä este laaja-alaisen lähestymistavan toteuttamiseen Suomen kriisinhallinnassa.

Minulle tällainen ”vehkeily” ulkovaltojen edustajien kanssa ei ole uutta.

1980-luvulla jouduin kohtaamaan Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan, Jaakko Kalelan ja Harri Holkerin iljettävän poliittisen perin KGB:n kanssa. Kerroin siitä 10.11.2020 julkaisemassani blogissa. Kysymys oli vuoden 1987 hallitusratkaisusta ja Koiviston puuttumisesta ns. Vladimirov jupakkaan.

Äskettäin olen saanut nähdäkseni dokumentteja, jotka osoittavat, kuinka SDP:n johto neuvotteli NKP:n ja KGB:n edustajien kanssa hallituksen muodostamisesta myös vuoden 1982 presidentinvaalien jälkeen. Aikanaan nämäkin dokumentit tulevat julkisuuteen.

Vladimirov-jupakka osoitti, että sosialidemokraatit 1980-luvun valtataistelussa turvautuivat suorastaan stalinistisiin menetelmiin.

Uusimmat asiakirjalöydöt kertovat, että minä olin SDP:n ja KGB:n välisen vehkeilyn suurin uhri, mutta Jukka Tarkan avulla ja Mauno Koiviston tuella uhrista tehtiin syyllinen!

x  x  x

Kirjoituksessa mainittu teos on luettavissa ja kuunneltavissa kotisivuni kirja-arkistosta.

Koillissanomat-lehden kolumni on luettavissa teoksesta ”Etiäisiä vai kaukoviisautta?” (ss. 21-23).