Suomen ja Ruotsin ”mustat joutsenet”

Ylen Teema-kanava esitti eilen toisen kaksiosaisesta haastattelusta ”Ingvar Carlsson – kansankodin kasvatti” (https://areena.yle.fi/1-3754713). Se palautti mieleen hänen pääministerikautensa tapahtumat erityisesti 1990-luvun alkuvuosina. Niillä oli vahvat yhtymäkohdat Suomen politiikkaan.

Suomen entinen pääministeri Esko Aho on julkaissut muistelmateoksen ”1991 – Mustien joutsenten vuosi”. En ole voinut siihen vielä tutustua.

Sen rohkenen kuitenkin jo nyt todeta, etteivät Suomea kohdanneet ”mustat joutsenet”. Niitä ei lentänyt myöskään Ruotsin taivaalla. Molemmissa maissa koettu 1990-luvun alun lama johtui omista talouspoliittisista virheistä.

Ingvar Carlssonin haastattelu osoittaa, että Ruotsi selviytyi lamasta meitä paremmin ja otti siitä opikseen. Siitä käy ilmi myös se onnettomien tapahtumien sarja, joka vei molemmat maat Euroopan unioniin ja Suomen myös euroalueeseen. Pohjolan yhteisö jäi haaveeksi.

x  x  x

Suomen ja Ruotsin parlamenttivaalit ja hallitusratkaisut lomittuivat toisiinsa.

Ruotsin hallitusta johti Olof Palmen murhan jälkeen vuoden 1986 alkupuolelta lähtien ja vuoden 1991 syksyyn saakka Ingvar Carlsson.

Seuraavana pääministerinä toimi vuoden 1994 syksyyn saakka Carl Bildt. Hän johti oikeiston ja keskustan vähemmistöhallitusta, joka sai kriisitilanteissa tukea oppositiossa olleilta sosialidemokraateilta.

Vuoden 1994 vaalien kautta Carlsson palasi pääministeriksi. Seuraavien vuoden 1996 vaalien jälkeen hänen tilalleen nousi Göran Persson.

Suomessa vallassa oli vuosina 1987-1991 Harri Holkerin johtama sinipunahallitus.

Esko Aho johti keskustan ja oikeiston enemmistöhallitusta vuosina 1991-1995. Sen toiminta oli vaikeaa sen vuoksi, että tärkeiden ratkaisujen tueksi tarvittiin määräenemmistö.

Meilläkin SDP oli valmis jakamaan vastuuta, mutta presidentti Mauno Koivisto ja pääministeri Aho tämän torjuivat. Tämä puolestaan johti siihen, että luovuin valtioneuvoston jäsenyydestä toukokuussa 1993.

Vuoden 1995 vaaleissa valta siirtyi Paavo Lipposen johtamille sinipunahallituksille, jotka hallitsivat vuoteen 2003 saakka.

x  x  x

Sekä Ruotsissa että Suomessa harjoitettiin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa virheellistä valuuttakurssi- ja rahapolitiikkaa.

Ruotsissa ”vahvan kruunun” politiikkaa johti Ingvar Carlssonin hallitus, Suomessa ”vahvan markan” politiikkaa toteutti Harri Holkerin johtama ministeristö. Ilmeisesti maiden välillä pidettiin tiivistä yhteistyötä sekä hallitustasolla että keskuspankkien kesken.

Kun talouden ulkoiset edellytykset muuttuivat, molemmissa maissa ylikorkeaa valuuttakurssia jouduttiin puolustamaan korkeilla koroilla. Ruotsissa päästiin hetkellisesti jopa 500 prosenttiin.

Molemmissa maissa väärää politiikkaa toteutettiin sinnikkäästi, vaikka sen tuhoisat vaikutukset alkoivat tulla yhä enemmän esille.

Suomessa Esko Aho ja Iiro Viinanen jatkoivat vahvan markan politiikkaa vuoden 1992 syksyyn saakka, vaikka valtioneuvoston jäsenten enemmistö oli toista mieltä. Taustalla olivat presidentti Mauno Koivisto ja Suomen Pankin johtokuntaan siirtyneet Harri Holkeri ja Kalevi Sorsa.

Tämä syvensi lamaa ja pahensi sen seurauksia. Markan yliarvostus olisi tullut hallitulla tavalla purkaa heti hallitusvaihdoksen jälkeen.

Ruotsissa toimittiin samoin kuin Suomessa: vahvaa kruunua kaikin voimin puolustettiin. Carl Bildt piti suurena tappionaan sitä, että kruunun kiinteästä kurssista luovuttiin.

Kummassakin maassa kiinteän kurssin politiikkaa toteutettiin sen vuoksi, että kansantaloutta pyrittiin valmentamaan tulevaan euroaikaan.

x  x  x

Suomen ja Ruotsin liittyminen Euroopan unioniin toteutui läheisessä vuorovaikutuksessa.

Vuoden 1991 vaalien lähestyessä ”vahvan kruunun” politiikan aiheuttamat talous- ja työllisyysvaikeudet aiheuttivat Ruotsin hallituksessa paniikkitunnelmat. Lisätäkseen talouselämän luottamusta hallitukseen, se päätti hakea jäsenyyttä Euroopan yhteisöissä.

Suomelle ei ratkaisusta ehditty edes kertomaan. Tätä Carlsson on jälkikäteen katunut ja harmitellut.

Hallitus korosti, että hakemus merkitsee vain neuvotteluihin ryhtymistä. Jäsenyydestä päätettäisiin vasta neuvottelujen jälkeen toteutettavassa kansanäänestyksessä. Tällä myös rauhoiteltiin omaa väkeä, josta huomattava osa vastusti jäsenyyttä.

Vuoden 1991 vaaleissa pallo siirtyi Carl Bildtin käsiin, joka oli innokas jäsenyyden kannattaja. Hänen johdollaan Ruotsi ryhtyi viemään neuvottelujaan nopeaan päätökseen. Pohjoismainen yhteistyö Suomen ja Norjan kanssa ei paljon painanut.

Kun kansanäänestysten aika syksyllä 1994 tuli, pääministerinä oli jälleen Ingvar Carlsson. Hän jännitti kovasti Suomen kansanäänestystä ja huokasi sen tuloksen selvittyä, että nyt voidaan vihdoin lopettaa keskustelu ”Pohjolan unionista”.

Carlsson oli hänkin innokas jäsenyyden kannattaja. Hän huolehti osaltaan siitä, että ruotsalaiset eivät kansanäänestyksensä edellä saaneet tietää, että eduskunnassa käydyn jarrutuskeskustelun ansiosta Suomen lopullinen kanta oli vielä auki.

Ruotsin ratkaisut sinetöivät Suomen kohtalon. Ensin olimme pakkoraossa, kun Ruotsi meille mitään puhumatta haki jäsenyyttä. Sitten harhaan johdettu Ruotsin kansa sinetöi meidänkin jäsenyytemme.

x  x  x

Ingvar Carlssonin vaihtuminen Göran Perssoniin muutti äänen Ruotsin EU-kellossa.

Persson oli pääministerinä EU-kriittinen ja liittovaltiokehityksen vastustaja. Hän muun muassa ehdotti, että komissio muutettaisiin ministerineuvoston sihteeristöksi, mikä vahvistaisi unionin luonnetta itsenäisten kansankuntien yhteisönä.

Osallistuin vuonna 2000 tilaisuuteen, jossa Euroopan parlamentin liberaaliryhmän johto tapasi Göran Perssonin. Meidän puheenjohtajamme Pat Cox tapansa mukaan ylisti unionia. Siihen Persson vastasi: ”Eihän Ruotsin kuuluisi unionissa olla. Vain kerran ruotsalaisten enemmistö on sen hyväksynyt. Se oli siinä kansanäänestyksessä. Aina sitä ennen ja aina sen jälkeen enemmistö on ollut sitä vastaan.”.

Göran Persson vaikutti ratkaisevalla tavalla siihen, että Ruotsi päätti jättäytyä euroalueen ulkopuolelle ja säilyttää oma kelluvan valuuttansa.

Ruotsissa oli opittu kiinteän valuuttakurssin ja ”vahvan kruunun” politiikan aiheuttamista vakavista ongelmista.

Suomi sen sijaan Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön johdolla ryntäsi ensimmäisten joukossa mukaan, ja ajoi nimenomaan mahdollisimman laajan euroalueen muodostamista.

Tämä selittää sen, että Suomi kärsi vuonna 2008 alkaneesta finanssikriisistä paljon Ruotsia enemmän. Tämä selittää myös sen, miksi Ruotsi selviää nykyisestä koronan synnyttämästä talouskriisistä Suomea paremmin.

Suomen osalta nämäkään lamat eivät siis ole ”mustia joutsenia”, vaan ainakin seurausten osalta nekin ovat olleet itse aiheutettuja.

Lisätietoa yllä käsitellyistä asioista löytyy kirjoistani ”On totuuden aika 2”, ”On muutoksen aika 2” ja ”Itsenäisen Suomen puolesta”. Asianomaiset kohdat löytyvät helposti sisällysluetteloista. Kirjat ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta.