21
touko
2019
14

Rohkea vieras, tyhmänrohkea isäntä

Lauantaina kohtasin Rovaniemellä vieraitten valtojen asepukuisia sotilaita, jotka ilmeisesti osallistuivat ”Bold Quest” -sotaharjoitukseen. Nimi kääntynee suomeksi sanoina ”Rohkea vieras”, jos harjoitus on järjestetty Suomen aloitteesta ja kutsusta. Muussa tapauksessa kysymyksessä voisi olla ”röyhkeä vieras”.

Joka tapauksessa harjoitusta isännöi Suomi, joka on solminut isäntämaasopimuksen Naton kanssa. Suomen osalta on kysyttävä, onko laajamittainen sotaharjoitusten järjestäminen Naton ja Nato-maiden kanssa tyhmänrohkeaa toimintaa.

Sotaharjoituksia perustellaan sillä, että on tarpeen harjoitella sotilaallisen avun vastaanottamista siltä varalta, että Suomi joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Harjoituksissa on kuitenkin vaikea erottaa toisistaan puolustuksellista ja hyökkäyksellistä toimintaa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on usein korostanut, että sotilaallinen liittoutumattomuus on Suomelle paras turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Hän on todennut, että menettäisimme liittoutumattomuuden edun, jos Venäjä alkaisi pitää Suomea samanlaisena turvallisuusuhkana kuin Natoa.

Lapissa järjestettiin taannoin ilmasotaharjoitus, johon osallistui sata hävittäjää eri maista. Kysyin eduskunnassa järjestetyssä paneelikeskustelussa puolustusministeri Jussi Niinistöltä, mitä siellä harjoiteltiin. Ministeri vastasi, että hän ei ”muista”. Kun siitä käytettiin nimeä ”kriisinhallintaharjoitus”, siinä kai harjoiteltiin ilmaiskuja sotilaallisiin kohteisiin EU:n alueen ulkopuolella lähinnä Afrikassa tai Lähi-idässä.

Nykyaikaiset hävittäjät ovat kuitenkin yhä enemmän myös hyökkäysaseita. Suomenkin Hornetteihin on hankittu risteilyohjuksia, joiden kantama on useita satoja kilometrejä.

Eilen järjestetyssä Yleisradion eurovaalikeskustelussa kaikki suurten puolueiden puheenjohtajat suhtautuivat suopeasti Euroopan unionin puolustusyhteistyön kehittämiseen.

Juha Sipilä toi jälleen esille sitä EU:n perussopimuksen virheellistä tulkintaa, että se velvoittaisi jäsenmaat antamaan toisilleen myös sotilaallista apua. Petteri Orpo meni askeleen pidemmälle ja esitti, että avun antamista ja vastaanottamista pitäisi EU-maiden kesken myös harjoitella. Antti Rinteen kannanotot olivat parhaimmin punnittuja.

Monet suomalaiset poliitikot eivät näytä ymmärtävän, että jäsenyys sotilasliitoissa – Natossa ja myös sotilasliitoksi kehittyvässä EU:ssa – velvoittaisi meitä antamaan sotilaallista apua muille maille.

Monet suomalaiset poliitikot eivät näytä ymmärtävän, että avun vastaanottamisen nimissä järjestetyt sotaharjoitukset saattavat johtaa juuri siihen, mistä presidentti Sauli Niinistö on meitä varoittanut – että Venäjä alkaisi pitää Suomea Naton kaltaisena vihollisena ja menettäisimme siten sotilaallisen liittoutumattomuuden edut.

Turvallisuuspolitiikkamme tulisi tietysti tähdätä siihen, että ei syntyisi tilannetta, jossa Suomi apua tarvitsisi.

Suomeen ei kohdistu mitään erillistä sotilaallista uhkaa. Meidän turvallisuuttamme voisi vaarantaa vain Pohjois-Eurooppaan syntyvä – tai pikemmin muualta tänne levinnyt – alueellinen sotilaallinen selkkaus. Sellaisen syntymistä me voimme ehkäistä ylläpitämällä vahvaa itsenäistä puolustusta ja huolehtimalla siitä, että muut maat voivat luottaa Suomen sotilaalliseen liittoutumattomuuteen.

Jos Pohjois-Eurooppaan kuitenkin puhkeaisi sotilaallinen kriisi tai selkkaus, voisimme sotilaallisesti liittoutumattomana maana pysyttäytyä sen ulkopuolella.

Jos Suomi sen sijaan olisi liittosuhteessa muihin maihin, Venäjä pitäisi Suomea pahimpana uhkana omalle turvallisuudelleen ja iskisi ensimmäiseksi täällä oleviin kohteisiin.

Siinä ei ole mitään järkeä, että Suomi luopuisi sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan tai edes toimisi tavalla, joka asettaisi sen uskottavuuden kyseenalaiseksi.

Suomen ja Naton välistä isäntämaasopimusta olisi täsmennettävä lisäämällä siihen ne rajaukset, jotka Ruotsi on valtiopäivien päätöksellä tehnyt. Myös sotaharjoitusten järjestämisessä tarvitaan uutta harkintaa, viisasta varovaisuutta.