28
elo
2017
13

Presidenttien Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto jälkimaineet eivät vastaa todellisuutta

Euroopan parlamentin jäsen, VTT, dosentti Paavo Väyrysen esitelmä Suomen Pietarin instituutissa 28.8.2017 klo 18.

 

Tasavallan presidenttinä Urho Kekkonen jatkoi J.K.Paasikiven ulkopoliittista linjaa. Suomen piti huolehtia siitä, ettei suurvaltanaapurimme tarvinnut pelätä turvallisuutensa olevan maamme kautta uhattuna. Tämä edellytti ennen muuta sitä, että Suomi pysyttäytyy puolueettomana, sotilaallisesti liitoutumattomana maana.

Heti Urho Kekkosen presidenttikauden alusta alkaen Suomi lähti mukaan monenkeskiseen kansainväliseen yhteistyöhön liittymällä Yhdistyneisiin kansakuntiin ja Pohjoismaiden neuvostoon. Kahdenvälisiä suhteita länsimaihin ryhdyttiin aktiivisesti kehittämään.

1960-luvulla Suomesta tuli Euroopan vapaakauppaliiton EFTA:n liitännäisjäsen, ja 1970-luvun alussa maamme solmi vapaakauppasopimuksen Euroopan talousyhteisön EEC:n kanssa.

Urho Kekkosen presidenttikaudella Suomen itsenäisyys vahvistui. Hänen johdollaan syntyi Suomen puolueettomuuspolitiikka, joka sai kylmän sodan kaudella osakseen laajaa tunnustusta.

Kuinka on mahdollista, että kaikesta tästä huolimatta Suomen julkisessa keskustelussa Urho Kekkosen presidenttikaudesta puhutaan ”suomettumisen” aikana?

On totta, että 1970-luvulla Suomen poliittisessa elämässä tapahtui suomettumista, kun sekä poliittisessa elämässä että tiedonvälityksessä ryhdyttiin laajalti myötäilemään Neuvostoliiton näkemyksiä ja politiikkaa.

Suurin merkitys tässä oli sosialidemokraattien poliittisen linjan muuttumisella. Urho Kekkosen presidenttikauden ensimmäisellä vuosikymmenellä SDP johti ulkopoliittista oikeisto-oppositiota. Sen jälkeen kun puolue oli 1960-luvun puolivälissä ryhtynyt tukemaan Kekkosen linjaa, se alkoi 1970-luvulla pyrkiä siitä vasemmalta ohi. Aktiivisimpia olivat monet nuoret sosialidemokraatit.

Urho Kekkonen itse ja hänen lähipiirinsä puolustivat tiukasti Suomen itsenäisyyttä ja puolueettomuutta.

Virheellistä mielikuvaa Kekkosen kauden suomettuneisuudesta on vahvistanut se, että Mauno Koiviston presidenttikautta ryhdyttiin julkisuudessa tulkitsemaan sen vastakohdaksi, ”lännettymisen” kaudeksi.

Suomi ei kuitenkaan Koiviston presidenttikaudella ”lännettynyt”. Ulkopolitiikassa siirryttiin päinvastoin hieman ”vasemmalle”, lähemmäksi Neuvostoliiton linjaa.

”Lännettymisellä” monet tarkoittavat sitä, että Mauno Koiviston johdolla Suomi liittyi Euroopan unioniin.

Suomen EU-jäsenyyteen Mauno Koivisto suhtautui ristiriitaisesti. Hän ajoi Suomen liittymistä, mutta kaikesta päättäen ratkaisu oli hänelle vaikea. Eläkepäivillään Koivisto arvosteli jyrkästi EU:n kehitystä ja Suomen EU-politiikkaa.

Jälkikäteen, vuonna 1995 julkaisemissaan muistelmissa, Koivisto perusteli jäsenyyttä turvallisuuspolitiikalla.

Politiikan tutkijalle vuonna 2000 antamassaan haastattelussa Koivisto sanoi, että oli parempi kiinnittää Suomi vakaaseen Länsi- ja Keski-Euroopan maiden ryhmään, lähinnä Saksaan, kuin epävarmoihin Pohjoismaihin. Tuota kommenttia on vaikea ymmärtää, sillä jäsenyyden turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona olivat aito itsenäisyys ja puolueettomuus.

Samana vuonna Mauno Koivisto julkaisi teoksen ”Venäjän idea”, jossa hän arvioi, että EU on kehittymässä kansallisvaltion – ei siis vain liittovaltion, vaan jopa yhtenäisvaltion – suuntaan. Suomen hän totesi rynnänneen kaikkein federalistisimpien jäsenmaiden joukkoon.

Toinen Koiviston suuri huolenaihe oli turvallisuus. Hän kirjoitti, että Suomi oli joutumassa ”Kaarle XII:n tielle”, kun käytämme liikaa sotilaallisia voimavaroja maan rajojen ulkopuolella. Koivisto arvosteli myös sitä, että suhteita Pohjoismaihin ja Venäjään laiminlyötiin.

Tasavallan presidenttinä Mauno Koivisto siis kaikessa olennaisessa jatkoi Urho Kekkosen ulkopoliittista linjaa. Poikkeamana tästä näen vain sen, että Koivisto ajoi nimenomaan turvallisuuspoliittisin perustein Suomen liittymistä Euroopan unioniin. Tässä riittää tutkijoille selvitettävää.