Mikä on Alexander Stubbin ulkopoliittinen doktriini?

Olen ollut mukana ulkopoliittisessa päätöksenteossa melkein yhtäjaksoisesti lähes 45 vuoden ajan. Aloitin urani eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä ja pääministerin sihteerinä vuonna 1970. Ulkoministeriön johdossa olen toiminut viidellä vuosikymmenellä, kolmella ulkoministerinä ja kahdella muulla ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä. Muina aikoina olen työskennellyt joko eduskunnan tai Euroopan parlamentin ulkoasiainvaliokunnassa.

Myös tieteellinen urani on liittynyt ulkopolitiikkaan. Vuonna 1988 julkaisin väitöskirjani ”Suomen ulkopolitiikka – kansallinen doktriini ja tulevaisuuden ihmiskuntapolitiikka”. Sen alkuosan muodosti edellisenä vuonna valmistunut lisensiaattityöni. Kahdeksan vuotta myöhemmin julkaisin teoksen ”Suomen puolueettomuus uudessa Euroopassa”. Se oli opinnäyte dosentuuria varten Lapin yliopistossa.

Osallistuminen ulkopoliittiseen päätöksentekoon ja siihen liittyvä tieteellinen työ ovat kietoutuneet toisiinsa.

1980-luvulla Suomen oli vaikea saada puolueettomuudelleen kansainvälistä tunnustusta. Lisensiaattityölläni pyrin löytämään Suomen ulkopoliittiselle linjalle määritelmän, joka tekisi sen ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi sekä länsimaissa että Neuvostoliitossa. Väitöskirjaan sisältyi ennustus siitä, kuinka Suomen ulkopoliittista doktriinia tultaisiin soveltamaan ihmiskuntapolitiikassa.

Kylmän sodan kaudella syntynyt Suomen ulkopoliittinen doktriini joutui koetukselle, kun 1980- ja 1990- lukujen vaihteessa siirryttiin kylmän sodan kaudesta uuteen Eurooppaan. Vuonna 1996 ilmestyneessä tutkimusraportissani tarkastelin, kuinka doktriinia sovellettiin tämän murroksen keskellä ja Suomen EU-jäsenyyden alkuvaiheessa.

Molemmissa teoksissa tutkin myös omaa toimintaani. Väitöskirjaan sisältyvän ennustuksen osalta olin vaikuttamassa sen toteutumiseen.

Viime aikoihin saakka väitöskirjaani on arvosteltu sillä perusteella, että en osannut ennustaa Neuvostoliiton hajoamista. Väitöskirjan varsinainen ennusteosa koski kuitenkin ihmiskuntapolitiikan tulevaisuutta. Tältä osin ennustukseni on osunut osapuilleen oikeaan. Tämä ei liene yllättävää, kun olen saanut olla ulko-, ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä sitä toteuttamassa.

Yhdeksi ennustukseni lähtökohdaksi otin sen, että naapurimaamme Neuvostoliitto on suurvalta, ja Eurooppa on jakautunut kahteen toisilleen vastakkaiseen sotilasliittoutumaan, joiden välissä Suomi sijaitsee.

Vuonna 1988 en osannut ennustaa sitä, että Neuvostoliitto muutaman vuoden kuluttua hajoaisi. Tällä ei kuitenkaan ole ollut vaikutusta väitöskirjassa esittämääni ennustukseen. Neuvostoliiton tilalla on nyt Venäjä, jolla on sotilaallista yhteistyötä muutaman muun maan kanssa. Sen ja sotilasliitto Naton vastakkainasettelu on viime aikoina voimistunut. Nyt monet arvelevat, että Venäjä pyrkisi jopa palaamaan neuvostoaikojen mahtiasemaan.

Toimin ulkoministerinä, kun siirryttiin uuteen Eurooppaan ja kun Suomi ryhtyi harkitsemaan EU-jäsenyyden hakemista ja lopulta haki sitä.

Vuonna 1996 ilmestyneessä tutkimuksessani selvitin, kuinka Suomen ulkopoliittinen doktriini sopeutettiin muuttuneisiin oloihin. Olin itse tuon työn ytimessä vaikuttamassa siihen, että Suomi ilmoitti jäsenyyttä hakiessaan säilyttävänsä jäsenyydenkin oloissa puolueettomuutensa ytimen eli sotilaallisen liittoutumattomuuden ja itsenäisen uskottavan puolustuksen.

Sen jälkeen kun olin keväällä 1993 eronnut hallituksesta, puolueettomuudesta alettiin kielenkäytössä ja myös käytännön politiikassa vähitellen luopua. Tutkimuksessani selvitin, kuinka päätöksentekijöiden lausunnot ja toiminta vähitellen muuttuivat. Vertailin myös Suomen ja Ruotsin politiikan muotoutumista noina vuosina.

Vuoden 1996 tutkimuksessa kuvailemani Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuri linja säilyi pitkään osapuilleen sellaisenaan. Käänne tapahtui, kun Alexander Stubb tuli huhtikuun alussa 2008 Ilkka Kanervan tilalle pääministeri Matti Vanhasen johtaman hallituksen ulkoministeriksi.

Stubbilla oli vahva vaikutusvalta Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan myös Kataisen hallituksen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä, sillä Kokoomuksen ministeriryhmässä hän vastasi koko ulkoministeriön asioista. Pääministerinä hänellä on johtava asema etenkin EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvässä päätöksenteossa.

Tässä artikkelissa tarkastelen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoutumista EU-jäsenyyden aikakaudella. Tämä työ jakautuu kolmeen osaan. Aluksi palautan mieleen ne perusteet, joiden nojalla Suomi kehitti kylmän sodan kauden aikaisen ulkopoliittisen doktriininsa. Toiseksi esitän vuoden 1996 tutkimukseni nojalla, kuinka doktriini sopeutettiin uuden Euroopan oloihin ja millaisiin perusajatuksiin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on sen jälkeen nojautunut. Kolmannessa osiossa pyrin saamaan selvyyttä siihen, mikä on ollut ja on Alexander Stubbin ulkopoliittinen doktriini ja mihin se perustuu.

X X X

Lisensiaattityöni ja väitöskirjani lähtökohta oli, että ulkopoliittinen päätöksenteko on rationaalista ja päämäärätietoista. Ulkopolitiikalla on selkeästi määritellyt tavoitteet. Päätöksenteossa nojaudutaan tiettyyn maailmankuvaan eli käsitykseen siitä, millaisessa toimintaympäristössä politiikkaa harjoitetaan. Keinot tavoitteisiin pääsemiseksi valitaan siten, että niiden avulla asetettuihin tavoitteisiin voidaan vallitsevissa oloissa päästä. Tästä syntyy ulkopolitiikan toimintaohjelma eli doktriini.

Väitöskirjassani määrittelin tieteellisen kirjallisuuden nojalla Suomen ulkopolitiikan päämäärät. Ne olivat: itsensä säilyttäminen, turvallisuus, hyvinvointi, arvovalta sekä rauha ja kehitys. Päämäärät jakautuivat kansallista etua – sekä omaa että yhteisiä etuja – toteuttaviin ja epäitsekkäitä tavoitteita edistäviin.

Itsensä säilyttämiseksi – itsenäisyytensä, riippumattomuutensa ja turvallisuutensa takaamiseksi – Suomi oli historiallisen kokemuksensa nojalla päätynyt kaksiosaiseen turvallisuuspoliittisen perusratkaisun doktriiniin:

1. YYA-sopimus: ”YYA-sopimuksen mukaisesti Suomi estää alueensa käytön Neuvostoliittoon suuntautuvaan hyökkäykseen.”
2. Puolueettomuus: ”Liittokuntiin kuulumattomana, puolueettomana maana Suomi pyrkii puolueettomuuspolitiikallaan säilyttämään tämän asemansa ja pysyttäytymään kriisitilanteissa puolueettomana.”

Puolueettomuusaseman eli sotilaallisen liittoutumattomuuden pohjalta kehittyi vähitellen laaja-alainen suomalainen puolueettomuuspolitiikka, joka määriteltiin näin: ”Suomi toteuttaa puolueettomuuspolitiikkaa pyrkien sen mukaisesti pysyttäytymään suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella ja ylläpitämään hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa.”

Suomi noudatti puolueettomuuspolitiikassaan periaatteita, joiden avulla se saattoi välttyä joutumasta kansainvälisten kiistojen osapuoleksi. Niinpä Suomi pyrkimään toimimaan lääkärinä, ei tuomarina, ja suhtautui tasapuolisesti kansainvälisiin kiistoihin ja niiden osapuoliin. Suomi tunnusti vain valtioita, ei hallituksia, eikä käyttänyt diplomaattisia suhteita poliittisiin demonstraatioihin. Suomi osallistui vain YK:n turvallisuusneuvoston asettamiin kauppapoliittisiin pakotteisiin.

Suomen puolueettomuusdoktriinissa oli kaksi osaa. Ensimmäisen mukaan Suomi pyrki liittokuntiin kuulumattomana, puolueettomana maana säilyttämään tämän asemansa ja pysyttäytymään kriisitilanteissa puolueettomana. Toisen osan muodosti pyrkimyksemme pysyttäytyä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella ja ylläpitää hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa.

X X X

Vuonna 1996 julkaisemassani tutkimuksessa ”Suomen puolueettomuus uudessa Euroopassa” käytin retoriikan ja ensi sijassa argumentaatiotutkimuksen menetelmiä. Aineistona olivat Suomen ja Ruotsin ulkopoliittisen johdon kannanotot vuosina 1989-1995.

Sekä Suomessa että Ruotsissa syntyi uuteen Eurooppaan siirryttäessä erimielisyyksiä siitä, olisiko kylmän sodan kaudella syntynyttä puolueettomuuspolitiikkaa jatkettava ja millä tavoin.

Ruotsissa tuli esiin voimakas näkemysero oikeiston ja sosialidemokraattien välillä.

Ingvar Carlssonin johtama sosialidemokraattinen hallitus piti kiinni Ruotsin puolueettomuudesta ja asetti sen säilyttämisen EU-jäsenyyden ehdoksi. Vuonna 1991 valtaan noussut oikeistopuolue maltillisten puheenjohtajan Carl Bildtin johtama hallitus ryhtyi ajamaan EU-jäsenyyttä ilman turvallisuuspolitiikkaan liittyviä ehtoja. Se jopa availi ovia sotilaallisen liittoutumisen suuntaan.

Sosialidemokraatit arvostelivat voimakkaasti Bildtin hallituksen politiikkaa. Kun he siirtyivät hallitusvastuuseen syksyllä 1994, Ruotsi palasi selkeän liittoutumattomuuspolitiikan tielle. Bildt oli puolestaan oppositiossa sitä vastaan.

Pääministeri Carl Bildt ja ulkoministeri Margaretha af Ugglas myös ideologisoivat näkemyseron suhteessa sosialidemokraatteihin arvostelemalla heidän harjoittamaansa puolueettomuuspolitiikkaa ja korostamalla, että he olisivat halunneet Ruotsin liittyvän EEC:n jäseneksi jo 1970-luvun alussa.

Ruotsissa käyty keskustelu vaikutti Suomen puolueisiin. Carl Bildtin linja vahvisti Suomen kokoomuslaisten halukkuutta luopua puolueettomuudesta. Sosialidemokraattien valtaannnousu syksyllä 1994 vaikutti puolestaan päinvastaisella tavalla suomalaisiin puoluetovereihin.

Suomessa poliittiset näkemyserot olivat lievemmät kuin Ruotsissa sen vuoksi, että kylmän sodan kaudella kaikki puolueet olivat tulkinneet puolueettomuuspolitiikan edellyttäneen pysyttäytymistä EEC:n ulkopuolella. Näkemysten erilaisuus Suomessa selittyi sillä, kuinka kansainvälisen toimintaympäristön arvioitiin muuttuneen ja kuinka tämän katsottiin vaikuttavan Suomen politiikkaan.

Meilläkin syntyi kaksi koulukuntaa, joihin jakauduttiin ainakin osittain ideologisin perustein.

Keskusta ja jotkut sosialidemokraatit katsoivat, että Suomen geopoliittinen asema oli säilynyt entisen kaltaisena, koska Venäjän ja länsimaiden välille saattoi edelleen syntyä vastakohtaisuuksia ja selkkauksia. Suomen tuli siis jatkaa puolueettomuuspolitiikkaansa.

Pääosa kokoomuslaisista ja johtavat sosiaalidemokraatit olivat sitä mieltä, että Eurooppaan on syntynyt EU:n johdolla sellainen yhteistyö, joka estää Venäjän ja länsimaiden väliset vakavat ristiriidat. Siksi Suomi voi ja sen tulee olla mukana EU:n turvallisuusyhteistyössä, mikä johtaa lopulta liittoutumiseen. Politiikan muutosta siis perusteltiin arviolla toimintaympäristön muuttumisesta.

Samaan johtopäätökseen tulivat ne, jotka pitivät Venäjän ja länsimaiden välisiä selkkauksia mahdollisina ja jopa todennäköisinä, mutta katsoivat, että juuri tämän vuoksi Suomen tulee liittoutua. Avoimesti tätä kantaa ei kuitenkaan tuotu esiin, vaan yhdyttiin julkisuudessa niihin, jotka uskoivat Venäjän ja länsimaiden välisten vakavien ristiriitojen ikuisiksi ajoiksi kaikonneen.

Kun Suomi valmistautui hakemaan jäsenyyttä Euroopan unionissa, ulko- ja turvallisuuspolitiikasta syntyi voimakas erimielisyys. Lopulta Suomi ilmoitti säilyttävänsä EU:n jäsenenäkin puolueettomuutensa ytimen eli sotilaallisen liittoutumattomuuden ja itsenäisen uskottavan puolustuksen. Lisäksi Suomi ilmoitti valmiutensa osallistua unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja sen kehittämiseen.

Pian Suomen liityttyä Euroopan unioniin maahan syntyi Paavo Lipposen johtama sinipunahallitus. Sen johdolla Suomi alkoi vähitellen irrottautua puolueettomuudesta sekä sanoissa että teoissa. Suomesta tuli ei-puolueeton ja ei-liittoutunut maa.

Suomelle alkoi kehittyä uusi turvallisuuspoliittinen doktriini, jossa oli kolme osaa:

1. YK:n peruskirja velvoittaa jäsenmaat antamaan sotilaallista apua hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenelle.
2. Kun Suomi on poliittisessa liitossa EU:n muiden jäsenmaiden kanssa, niillä on merkitykseltään sotilaalliseen liittosuhteeseen verrattavissa oleva velvoite avun antamiseen.
3. Tämän avun saamista Suomi pyrkii varmistamaan osoittamalla ”solidaarisuuttaan” muun muassa osallistumalla tarvittaessa taistelutoimintaan myös ulkomailla, omien rajojensa ulkopuolella.

Asetin tutkimukseni johtopäätöksissä kyseenalaiseksi sen, onko tämä ajattelu realistista ja Suomen kansallisten etujen mukaista. Totesin, että Suomella oli valittavanaan myös toinen tie: paluu selkeälle puolueettomuuslinjalle.

Edellä esitetyn doktriinin mukaisesti Suomi on Euroopan unionin jäsenenä pyrkinyt kehittämään sitä sotilaallisen liittokunnan suuntaan. Tämä on tullut esiin sekä perussopimusta uudistettaessa että unionin kriisinhallintaa kehitettäessä.

Yhtäältä unionin sotilaallisen ulottuvuuden vahvistamiseen ovat pyrkineet federalistit, jotka ovat ideologisista syistä halunneet kehittää unionia yhä tiiviimmäksi liitoksi ja lopulta liittovaltioksi, jolla on yhteinen puolustus. Toisaalta tätä ovat tukeneet omista syistään sekä Nato-jäsenyyden kannattajat että monet sen vastustajat. Kannattajat ovat ajatelleet EU:n kehittyvän sotilasliitoksi ja Naton eurooppalaiseksi pilariksi. Jotkut jäsenyyden vastustajat ovat puolestaan ajatelleet rakentavansa vaihtoehtoa Suomen Nato-jäsenyydelle.

Vaikka Suomi on ollut EU:n jäsenmaa jo kahdenkymmenen vuoden ajan, turvallisuuspoliittinen asemamme ei ole olennaisella tavalla muuttunut. Unioni ei ole kehittynyt sotilasliitoksi, eikä Suomi ole liittynyt Natoon. Asemamme on kuitenkin käynyt hankalaksi sen vuoksi, että olemme yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan osallistuessamme joutuneet kansainvälisten kiistojen osapuoleksi.

Suomessa ei ole kovin paljon keskusteltu siitä, millaista Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulisi EU:n jäsenenä olla. Yleisesti on korostettu EU:n yhtenäisyyden tärkeyttä. On sanottu, ettei Suomen sovi poiketa EU:n yhteisestä linjasta.

On kuitenkin kysyttävä, millaiseksi Suomen tulisi pyrkiä EU:n linjaa kehittämään. Jokaisella jäsenmaalla on oma geopoliittinen asemansa, siihen perustuvat maakohtaiset intressinsä ja historialliset kokemuksensa. Jokainen voi ja jokaisen tulee vaikuttaa yhteisen linjan muotoutumiseen.

Ulkopoliittisista toimenpiteistä – esimerkiksi sanktioista – tulee päättää yksimielisesti. Yksikin jäsenmaa voi estää päätöksen tekemisen. Tämä on äärimmäinen keino, johon vetoamalla voi myös vaikuttaa syntymässä olevan päätöksen sisältöön. Perussopimus tekee toisaalta mahdolliseksi sen, että jäsenmaa voi jättäytyä yhteisen toiminnan ulkopuolelle, jos siihen liittyvän päätöksen toimeenpaneminen tuottaa sille hyvin suuria vaikeuksia.

EU:n jäsenenä Suomi ei ole tietenkään voinut toteuttaa kylmän sodan kaudella kehittämäänsä laaja-alaista puolueettomuuspolitiikkaa. Paljon siitä on kuitenkin jäljellä, vaikka kielenkäytössä tapahtuneet muutokset ovat tätä osittain peittäneet.

Puolueettomuusdoktriinin ensimmäistä osaa on edelleen ainakin osittain toteutettu. Suomi on pyrkinyt säilyttämään asemansa puolueettomana eli sotilaallisesti liittoutumattomana maana. Tämä on merkinnyt pysyttäytymistä sotilasliitto Naton ulkopuolella. Suomen linjaa on hämärtänyt pyrkimys liittoutua EU:n puitteissa. Tässä ei ole kuitenkaan onnistuttu, joten sotilaallinen puolueettomuusasemamme on säilynyt.

Osallistuessaan EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja toteuttaessaan omaa kansallista politiikkaansa Suomi on edelleen pyrkinyt noudattamaan joitakin perinteisen puolueettomuuspolitiikkansa periaatteita. Suurvaltojen välisiin ristiriitoihin ei ole tieten tahtoen sekaannuttu, ja hyviä suhteita on pyritty ylläpitämään kaikkien maiden kanssa. Myös perinteisiä toimintasääntöjä on ainakin osittain edelleen noudatettu.

Suomi esimerkiksi hyväksyi Afganistanin sodan yhteydessä ilmatilansa käytön vain humanitaarisiin lentoihin, kun taas Itävalta puolueettomuuteensa vedoten esti ilmatilansa käytön kokonaan.

Sodan jälkeen Suomi ja Ruotsi lähettivät Afganistaniin aseistettuja rauhanturvajoukkoja, kun muut EU:n puolueettomat jäsenmaat Itävalta ja Irlanti osallistuivat vain esikuntatehtäviin. Tämän monet asiantuntijat ovat tulkinneet sotaan osallistumiseksi, mikä ei sovi puolueettomuuspolitiikan periaatteisiin. Toisaalta Afganistanin rauhanturvaamisen aloittaminen ei ollut suurvaltojen välinen kiistakysymys, eikä Suomi osallistunut varsinaisiin taistelutoimiin.

Suomi ei arvostellut sitä, että Nato toteutti ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta Serbiaan niin sanotun humanitaarisen intervention laajoin ilmapommituksin. Lisäksi Suomi tunnusti kansainvälisen oikeuden vastaisesti toteutetun Kosovon itsenäisyyden, vaikka useat muut EU-maat eivät sitä tehneet.

Suhtautumisesta Irakin sotaan syntyi suuria erimielisyyksiä, jotka vaikuttivat vuoden 2003 eduskuntavaalien tulokseen ja ulkopoliittisen johdon vaihtumiseen. Kiistaa syntyi myös ja ennen muuta sosialidemokraattisen puolueen sisälle. Sen osapuolina olivat yhtäältä Paavo Lipponen ja toisaalta Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja.

Libyan humanitaariseen interventioon oli turvallisuusneuvoston mandaatti, kun Kiina ja Venäjä pidättäytyivät äänestyksessä. Saksakin pidättyi. Libyan interventiosta tuli kuitenkin myöhemmin suurvaltojen välinen kiistakysymys, kun Venäjä ja Kiina katsoivat, että YK:n antama mandaatti oli niiden mielestä ylitetty. Suomi ei Ruotsin tapaan lähettänyt lentokoneitaan osallistumaan sotatoimiin. Ulkoministeri Alexander Stubb kyllä ehdotti Suomen osallistumista ja pahoitteli myöhemmin sitä, että Suomi ei ollut mukana.

Hankalin tapaus Suomelle ovat olleet Ukrainan kriisiin liittyneet pakotteet. Monet ovat sanoneet, että jouduimme yllättäen tilanteeseen, jossa olemme mukana pakotteissa Venäjää vastaan. Täysi yllätys tämän ei olisi pitänyt kenellekään olla, sillä asiasta käytiin julkista keskustelua jo ennen jäsenyyden hakemista. Toisaalta Suomen ulkopoliittisen johdon piirissä näyttää olleen erimielisyyksiä siitä, kuinka esitettyihin pakotteisiin tuli suhtautua.

Vaikka Suomi ei ole kehittänyt itselleen julkilausuttua doktriinia EU-jäsenyyden oloissa toteutettavalle ulko- ja turvallisuuspolitiikalleen, ulkoasiainhallintoon ja poliittisten puolueiden keskuuteen on syntynyt laaja yhteisymmärrys Suomen linjasta. Yksittäisistä ratkaisuista on syntynyt erilaisia näkemyksiä, mutta suuri linja on ollut yhteinen.

Turvallisuuspoliittisen perusratkaisun suhteen yksimielisyyttä on rikkonut vain Kokoomus, joka on vuoden 2004 puoluekokouksestaan lähtien kannattanut Suomen liittymistä sotilasliitto Natoon. Puolueen johto ei ole kuitenkaan kovin voimakkaasti asiaa ajanut.

X X X

Tilanne muuttui olennaisella tavalla, kun Alexander Stubb tuli Ilkka Kanervan jälkeen Matti Vanhasen II hallituksen ulkoministeriksi huhtikun alussa 2008. Siitä lähtien hän on johtanut Kokoomuksen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa myös Jyrki Kataisen johtaman hallituksen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä ja lopulta puolueen puheenjohtajana ja pääministerinä.

Alexander Stubbin ulko- ja turvallisuuspoliittiset lausunnot ja toiminta poikkeavat siitä laajasta konsensuksesta, joka Suomeen on EU-jäsenyyden oloissa syntynyt. Pyrin nyt selvittämään, mistä nämä erot johtuvat. Onko hänellä erilaiset tavoitteet kuin muilla toimijoilla? Onko hänellä erilainen maailmankuva, erilainen käsitys toimintaympäristöstämme ja sen kehityksestä? Jos tavoitteet ja maailmankuva ovat samat, on kysyttävä, onko hänellä vain muista päättäjistä poikkeava käsitys niistä keinoista, joilla asetettuun päämäärään voidaan päästä.

Tämän tarkastelun aineistona ovat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeiset tapahtumat kevätkaudesta 2008 lähtien.

Alexander Stubbin toimintaa arvioitaessa on muistettava, että hänellä ei ollut ulkoministeriksi tullessaan lainkaan kokemusta Suomen ulko- ja turvallisuuspolitikasta. Hän oli toiminut komissiossa ja ulkoministeriössä EU:n institutionaaliseen kehittämiseen liittyvissä asiantuntijatehtävissä. Toimiessaan Euroopan parlamentin jäsenenä vuosina 2004-2008 Stubb oli ulkoasiainvaliokunnan varajäsen, mutta tämäkään tehtävä ei perehdyttänyt häntä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päämääriä koskevia Alexander Stubbin kannanottoja en ole löytänyt . Epäilemättä Stubb on ajatellut, että hänen toimintansa on ollut sopusoinnussa Suomen ulkopolitiikan kansallisten päämäärien kanssa. Toisin sanoen: hän on ajatellut edistävänsä Suomen turvallisuutta ja kansallisia etuja.

Hallitseva piirre Alexander Stubbin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa ja toiminnassa näyttää olevan hänen maailmankuvansa. Se tuli selkeästi esille hänen esiintymisessään amerikkalaisen Carnegie-säätiön järjestämässä tilaisuudessa Washingtonissa 17. heinäkuuta 2008.

Ulkoministeri Alexander Stubb vastasi kysymykseen, onko Euroopan unioni supervalta. Vastaus oli: on ja ei.

Aluksi Stubb määritteli, että supervalta on valtio, jolla on johtava asema kansainvälisessä järjestelmässä ja kyky käyttää valtaa maailmanlaajuisesti. Tämän määritelmän valossa hän antoi kolme syytä siihen, että EU ei voi olla supervalta nykymaailmassa.

”Ensiksikään EU ei ole valtio. Se on enemmän kuin kansainvälinen järjestö, mutta vähemmän kuin valtio .

Toiseksi: (ja tässä tulee esiin oma institutionaalisuuteni) valitettavasti – ja korostan – valitettavasti kansainvälinen järjestelmä perustuu yhä valtioihin, kansallisvaltioihin. Ja koska EU ei ole valtio, se ei voi olla supervalta.

Ja kolmanneksi: EU ei välttämättä halua käyttää valtaa maailmanlaajuisesti. Se mitä EU tekee, on käyttää pehmeää valtaa lähiulkomailla (near abroad).”

Stubb määritteli edelleen, että EU on supervalta kaupassa ja kehitysavussa, mutta ei välttämättä yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tai puolustuspolitiikassa. Niinpä EU ei ole supervalta. ”Mutta älkää pelästykö, haluan että se olisi. Olen todellinen eurooppalainen federalisti, yksi niistä harvoista, jotka haluaisivat EU:n kehittyvän supervallaksi.”, hän jatkoi.

Syyksi EU:n heikkouteen Stubb näki jäsenmaiden nostalgian:

”Jotkut jäsenmaat ovat edelleen kansallisvaltionostalgian vallassa. Ne uskovat, että valtio on edelleen järjestelmän keskiössä ja johonkin määrään meillä onkin 27 pelaajaa. Mutta valtiot eivät ole minun mielestäni enää järjestelmän keskus. Joillakin – kaikella kunnioituksella – suuremmilla jäsenmailla on edelleen supervaltanostalgia. EU:ssa ei ole enää supervaltoja. Meillä on korkeintaan, korkeintaan, keskisuuria valtoja, jos niitä verrataan Kiinaan, Yhdysvaltoihin ja Venäjään.”

Lopuksi Stubb valitteli sitä, että ilmapiiri EU:n sisällä on muuttunut kielteiseksi integraatiota kohtaan. Tällä on vaikutuksensa uuteen maailmanjärjestykseen, uuteen kansainväliseen järjestykseen, ja unionin suhteisiin Yhdysvaltoihin, Kiinaan ja Venäjään, hän sanoi. Jotakin olisi Stubbin mielestä unionin vahvistamiseksi tehtävä nyt, kun ”mahdollisuuksien ikkuna on auki sen vuoksi, että Venäjällä on uusi administraatio, joka on toistaiseksi kirjoittamaton lehti, mutta joka on antanut joitakin hyvin myönteisiä signaaleja”.

Alexander Stubbin maailmakuvaa hallitsee federalismi, usko siihen, että Eurooppa ja lopulta koko läntinen maailma yhdentyvät taloudellisesti, poliittisesti ja lopulta myös sotilaallisesti ja että ne tätä kautta vahvistuvat suhteessa muihin globaaleihin toimijoihin. Federalistiseen uskoon liittyy käsitys, että tämä kehitys on myönteistä ja että sitä on syytä edistää.

Se ei käy Stubbin kannanotoista ilmi, katsooko hän tämän kehityksen myönteiseksi ”läntiselle ideologialle” vai Suomelle vai molemmille. Toisaalta on kysyttävä, onko tällä erottelulla Alexander Stubbin ajattelussa merkitystä. Valtiot eivät ole hänen mielestään enää ainakaan ensisijaisia toimijoita EU:ssa ja koko kansainvälisessä järjestelmässä ja niiden vaikutus pitäisi hänen mielestään integraation edetessä minimoida ja lopulta hävittää.

Federalistinen maailmankuva selittää suurimman osan Alexander Stubbin ulko- ja turvallisuuspoliittisesta toiminnasta. Hänen kannaltaan katsoen Suomen olisi ilman muuta jo kauan sitten tullut ja sen pitäisi mitä pikimmin liittyä sotilasliitto Natoon, läntisen maailman yhteiseen sotilaalliseen rakenteeseen. Yhtä lailla selvää Stubbin mielestä on se, että Yhdysvaltain ja Euroopan unionin välille tulee luoda täydellinen vapaakauppajärjestelmä.

Alexander Stubb oli ilmeisesti avainasemassa, kun EU:n ja Yhdysvaltain väliset neuvottelut transatlanttisesta kauppa- ja investointikumppanuudesta (TTIP) aloitettiin. Hän otti kantaa transatlanttisen vapaakauppa-alueen luomiseen jo ulkoministerinä Lontoon Chatham Housessa tammikuussa 2010 pitämässään puheessa. Kysymyksessä oli korkean profiilin hanke, sillä Stubb lähetti Suomen suurlähettiläät asemamaittensa ulkoministeriöön esittelemään aloitetta. Tällaista tapahtuu hyvin harvoin.

Stubb asetti suurlähettiläät kiusalliseen asemaan, sillä kauppapolitiikasta vastannut valtioneuvoston jäsen ja hänen alaisensa virkamiehet vastustivat hanketta. Transatlanttisten vapaakauppaneuvottelujen aloittamista oli käsitelty EU:n kauppaministereiden neuvostossa, joka oli tullut siihen tulokseen, että neuvotteluihin ei ole viisasta ryhtyä.

Kahdenvälisten neuvottelujen pelättiin vaikeuttavan WTO:n piirissä käytäviä maailmanlaajuisia neuvotteluja. EU:n ja USA:n välillä ei ollut enää juuri lainkaan perinteisiä kaupan esteitä eli tulleja ja kiintiöitä. Niin sanotuista näkymättömistä kaupan esteistä (NTB) neuvoteltiin jo Transatlanttisen talousneuvoston (TEC) puitteissa.

Neuvottelujen tiedettiin olevan vaikeita maiden erilaisten sääntelyjärjestelmien ja monien vastakkaisten etujen vuoksi. Oli syytä epäillä, että neuvottelut saattaisivat epäonnistua tai tulokset saattaisivat jäädä hyvin laihoiksi, minkä vuoksi niihin ryhtyminen saattaisi jopa vahingoittaa transatlanttisia suhteita.

Kun Alexander Stubb tuli seuraavan hallituksen ulkomaankauppaministeriksi, hän jatkoi transatlanttisen kauppasopimuksen ajamista. Kaikkein USA-myönteisimmän jäsenmaan Irlannin puheenjohtajakaudella neuvottelut päätettiin käynnistää. Alexander Stubbin roolia TTIP-neuvottelujen avaamisessa ei pidä aliarvioida.

Tiedän omasta kokemuksestani, että pienenkin maan edustaja voi saada ministerineuvostossa aikaan mittavia tuloksia. Aloitteestani nimittäin päätettiin vuonna 2009 käynnistää EU:n ja Yhdysvaltain välinen transatlanttinen kehityspoliittinen kumppanuus eli tiivistetty yhteistyö köyhyyden poistamiseksi ja kestävän kehityksen edistämiseksi. Tämä tehostaa myös Suomen kehityspolitiikkaa ja kehitysyhteistyövarojen käyttöä. Hanke on tuottanut hyviä tuloksia.

Stubbin hankkeella näyttävät olleen ideologiset ja valtapoliittiset tavoitteet. Aika näyttää, mihin tämä yritys johtaa.

Ideologisessa mielessä Alexander Stubb ja Carl Bildt ovat hyvin lähellä toisiaan. On ilmeistä, että Bildt on ”vanhempana valtiomiehenä” vaikuttanut vahvasti Stubbin ajatteluun ja toimintaan. Näitä poliitikkoja yhdistää myös ongelmallinen suhtautuminen Venäjään.

Carnegie-säätiön kannanotossaan Alexander Stubb piti Venäjää Yhdysvaltoihin ja Kiinaan vertautuvana supervaltana, joka on mahtavampi kuin EU:n suurimmat jäsenmaat. Vuoden 2010 elokuussa Stubb yhdessä kokoomuslaisen pääministeri Jyrki Kataisen ja puolustusministeri Jyri Häkämiehen kanssa vähätteli Venäjää. Venäjän kansantalouden väitettiin olevan Hollannin kokoinen. Stubb sanoi, että ”Venäjä haluaa nähdä itsensä suurvaltana, mutta taloudellisesti se ei ole sitä – vain 3 prosenttia maailmantaloudesta tulee Venäjältä ”. Hän kuitenkin korosti Venäjän merkitystä Suomelle ja tarvetta edistää ihmisten ja tuotteiden vapaata liikkuvuutta maiden välillä.

Käytännössä Alexander Stubbin politiikka suhteessa Venäjään on ollut hyvin ristiriitaista.

Heti tultuaan ulkoministeriksi huhtikuun alussa 2008 Stubb arvosteli Suomen suhtautumista EU:n ja Venäjän väliseen viisumivapauteen liian varovaiseksi ja ilmoitti ryhtyvänsä kiirehtimään sen toteuttamista.

Suomen ulkopoliittinen johto oli ollut ja oli varovainen viisumivapauden edistämisessä. Liian varhain toteutettavaan viisumivapauteen tiedettiin liittyvän suuria ongelmia, jotka kohdistuisivat erityisesti Suomeen. Lisäksi ajateltiin, että viisumivapauden esilläpito synnyttäisi Venäjällä liiallisia toiveita, jotka saattaisivat hankkeen viivästyessä kääntyä kielteisiksi asenteiksi Suomea ja EU:ta kohtaan.

Stubb ryhtyi kuitenkin omin päin voimakkaasti ajamaan asiaa ja painostamaan muun muassa Saksaa omalle kannalleen. Tässä hän onnistui. Seurauksista osa on jo nähtävissä.

Viisumivapautta ajaessaan Stubb osoitti naivia uskoa Venäjän nopeaan kehittymiseen kohti länsimaista demokratiaa ja markkinataloutta. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin elokuussa 2008 hän meni toiseen äärimmäisyyteen väittämällä suurlähettiläspäivillä pitämässään puheessa, että Venäjä oli aloittanut 080808 sodan Georgiaa vastaan ja julistamalla, että tämä oli 11.9.2001 Yhdysvaltoihin tehdyn terrori-iskun kaltainen maailmanpolitiikan käännekohta. Stubbin mielestä Venäjä oli osoittanut olevansa laajentumishaluinen suurvalta ja tämän vuoksi Suomen tuli harkita liittymistä sotilasliitto Natoon.

Tosiasiassa sota syttyi jo edellisenä päivänä Georgian hyökätessä Etelä-Ossetiassa kansainvälisellä mandaatilla olleita venäläisiä rauhanturvajoukkoja vastaan. Venäjä ryhtyi vastahyökkäykseen, valloitti osan Georgiaa ja vetäytyi myöhemmin.

Georgian ja Venäjän välinen sota vauhditti Euroopan unionin piirissä jo aikaisemmin Baltian maiden, Puolan ja Ruotsin aloitteesta vireille pannun itäisen kumppanuuden valmisteluja. Alexander Stubb perusteli tätä hanketta Ulkopolitiikka –lehdelle (4/08) antamassaan haastattelussa sanomalla, että EU tarvitsee kaksi idänpolitiikkaa, yhden Venäjää ja toisen Itä-Euroopan, Etelä-Kaukasuksen ja Keski-Aasian maita varten.

”Venäjä on EU:lle strateginen kumppani ja keskinäisriippuvuus vallitsee, mutta on suuri haaste muodostaa kumppanuudesta toimiva suhde”, Stubb sanoi. Hän ilmoitti, ettei ole missään mielessä eristäjä tai sanktioiden kannattaja, vaan uskoo, että yhteispelin periaatetta on noudatettava myös Venäjän kanssa.

Idänpolitiikan ”toinen raide” oli itäinen kumppanuus muiden entisten neuvostotasavaltojen kanssa, joita ei saanut kohdella vain ex-Neuvostoliiton jakojäännöksenä. Stubbin mukaan ”alueiden poliittinen vakaus, demokratia, taloudellinen kehitys ja energiakysymykset ovat EU:lle hyvin tärkeitä kokonaisuuksia”.

Stubbin haastattelu viittaa siihen, että hän oli ollut mukana ideoimassa itäistä kumppanuutta.

Tätä hanketta käsiteltiin Suomen hallituksen EU-asioiden ministerivaliokunnassa. Pääministerin johdolla päätettiin, että Venäjää ei saa eristää, vaan se on otettava tarkkailijaksi itäiseen kumppanuuteen ja sen monenkeskisiin yhteistyöohjelmiin. Stubb ei kuitenkaan edes esittänyt tätä Suomen hallituksen kantaa ulkoministereiden neuvostossa.

Itäinen kumppanuus ja siihen liittyneet assosiaatiosopimukset ovat johtaneet vakaviin ristiriitoihin itäisen kumppanuuden piirissä olevissa maissa. Alexander Stubbin vuonna 2008 kaavailema ”pehmeän voiman käyttö lähiulkomailla” johti kovan voiman käyttöön Ukrainassa, missä ajauduttiin sisällissotaan ja vakavaan kansainväliseen kriisin.

Kun kriisi puhkesi, Alexander Stubb toimi ulkomaankauppaministerinä. Huhtikuun alussa 2014 hän Ukrainan tilanteen takia peruutti keväällä pidettäväksi sovitun Suomen ja Venäjän välisen talouskomission kokouksen. Stubbin mukaan taustalla oli EU-huippukokouksen maaliskuussa tekemä linjaus. Tosiasiassa se koski vain kahdenvälisiä huippukokouksia Venäjän kanssa. Talouskomission kokous ei olisi ollut sellainen. Päätös ei palvellut Suomen kansallisia etuja.

Pääministeriksi tultuaan Alexander Stubb on osallistunut Venäjän vastaisia pakotteita koskevaan päätöksentekoon Eurooppa-neuvostossa. Elokuun lopulla pidetyssä kokouksessa päätettiin valmistella lisäpakotteita siitä huolimatta, että Ukrainan kriisin poliittisen ratkaisun aikaansaamisessa oli päästy eteenpäin.

Kokouksen jälkeen Stubb kertoi julkisuuteen, että Eurooppa-neuvosto oli jakautunut kolmeen ”kastiin”. Oli niitä, jotka olivat valmiit asettamaan välittömästi lisäpakotteita. Oli niitä, jotka varasivat itselleen mahdollisuuden hylätä komission ehdotukset. Ja oli ”keskikasti”, joka oli valmis neuvottelemaan uusista pakotteista. Suomi kuului ”ilman muuta” tähän keskikastiin, Stubb sanoi. Tätä on vaikea ymmärtää. Suomenhan tulisi kuulua niihin maihin, jotka suhtautuvat pakotteisiin kaikkein pidättyvimmin.

EU-asioiden ministerivaliokunnassa uusista pakotteista oli erimielisyyttä, joka tuli julkiseksikin sen vuoksi, että ulkoministeri Erkki Tuomioja jätti pöytäkirjaan eriävän mielipiteen, jonka mukaan Suomi olisi yksinäänkin voinut estää lisäpakotteet. Julkisuuteen ei ole kerrottu, millainen ministerivaliokunnan keskustelu oli ollut, mutta Tuomiojan pöytäkirjamerkintä viittaa siihen, että erimielisyys oli ollut raju.

Alexander Stubbin maailmankuvaan Venäjä sopii huonosti, ja sen vuoksi hänen on vaikea luoda johdonmukaista idänpolitiikkaa.

Välillä Venäjä on Kiinaan ja Yhdysvaltoihin veroinen suurvalta, jopa vahvempi kuin suurimmat EU-maat. Välillä se on taloudeltaan mitättömän pieni maa, mutta Suomelle sentään tärkeä.

Välillä Venäjä on ripeästi länsimaisen demokratian ja markkinatalouden suuntaan kehittyvä maa, joka on integroitava länsimaihin ja jonka kanssa on nopeasti toteutettava viisumivapaus. Välillä se on sisäänpäin kääntyvä ja laajentumishaluinen agressiivinen suurvalta, jonka käyttäytymisen vuoksi Suomen tulee hakeutua sotilasliitto Natoon ja jonka vaikutusvaltaa tulee padota muun muassa käyttämällä EU:n ”pehmeää voimaa” itäisen kumppanuuden puitteissa.

Artikkelini otsikossa kysyin, mikä on Alexander Stubbin ulkopoliittinen doktriini. Tähän kysymykseen on vaikea vastata. On vaikea hahmottaa, kuinka hänen toimintansa edistää nimenomaan Suomen ulkopolitiikan päämääriä. Hänen maailmankuvaansa hallitsevat federalismi ja ristiriitainen suhtautuminen Venäjään. Hänen toiminnastaan ei muodostu johdonmukaista kokonaisuutta, jota voisi kutsua doktriiniksi.

Mutta kysymys taitaakin olla väärin asetettu. Carnegie-säätiössä vuonna 2008 esiintyessään Alexander Stubb sanoi, että valtiot eivät ole enää EU:ssa järjestelmän keskus. Itse hän pyrkii kehittämään unionia valtioksi, supervallaksi.

Kun Vanhasen II hallitus valmisteli saman vuoden lopussa ja seuraavan vuoden alussa tasavallan presidentti Tarja Halosen johdolla hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, ulkoministeri sanoi, että ”eihän Suomella EU:n jäsenenä ole enää kansallista ulko-ja turvallisuuspolitiikka, puolustuspolitiikka on”.

Onkin ehkä kysyttävä, mikä on Euroopan unionin ulkopoliittinen doktriini ja kuinka Alexander Stubb toteuttaa sitä.

Ulkopoliittinen doktriini perustuu valtion päämääriin ja maailmankuvaan. Unioni ei ole vielä valtio, mutta oman logiikkansa mukaisesti se kuitenkin pyrkii kehittymään valtioksi, liittovaltioksi, ja jopa supervallaksi.

Euroopan unionin ulkoisen toiminnan päämäärät on määritelty perussopimuksen V osaston 1. luvussa:

1. turvata omat arvonsa, perusetunsa, turvallisuutensa, riippumattomuutensa ja koskemattomuutensa;
2. lujittaa ja tukea demokratiaa, oikeusvaltiota, ihmisoikeuksia ja kansainvälisen oikeuden periaatteita;
3. säilyttää rauha, estää konfliktit ja lujittaa kansainvälistä turvallisuutta noudattaen YK:n peruskirjan päämääriä ja periaatteita sekä Helsingin päätösasiakirjan periaatteita ja Pariisin peruskirjan tavoitteita, ulkorajoja koskevat tavoitteet mukaan luettuina;
4. edistää kehitysmaiden talouden, yhteiskunnan ja ympäristön kannalta kestävää kehitystä ensisijaisena tarkoituksenaan poistaa köyhyys;
5. kannustaa kaikkien maiden yhdentymistä maailmantalouteen, muun muassa poistamalla asteittain kansainvälisen kaupan esteitä;
6. osallistua kansainvälisten toimenpiteiden kehittämiseen ympäristön laadun ja maapallon luonnonvarojen kestävän hoidon ylläpitämiseksi ja parantamiseksi varmistaakseen kestävän kehityksen;
7. auttaa kansoja, maita ja alueita selviytymään luonnon tai ihmisten aiheuttamista suuronnettomuuksista ja
8. edistää kansainvälistä järjestelmää, joka perustuu entistä tiiviimpään monenväliseen yhteistyöhön, ja maailmanlaajuista hyvää hallintotapaa.

Nämä päämäärät ovat samankaltaisia kuin ne, jotka esitin väitöskirjassani Suomen ulkopolitiikalle. Unioni pyrkii huolehtimaan omasta turvallisuudestaan ja riippumattomuudestaan, mutta se edistää myös sekä omia etujaan että kansainvälisen yhteisön yhteisiä etuja ja ihanteita.

Unionin päämääriin sisältyy kuitenkin myös suurvallalle ominainen pyrkimys nimenomaan omien arvojen edistämiseen. Sen sijaan julkilausuttuihin päämääriin ei ole kirjattu niin ikään suurvallalle ominaisia unionin valtapoliittisia pyrkimyksiä.

Unionin maailmankuvana on 1940- ja 1950-luvuilta lähtien ollut käsitys Euroopan alistetusta asemasta ennen muuta Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon nähden. Tältä pohjalta tavoitteeksi on asetettu Euroopan maailmanlaajuisen aseman vahvistaminen sisäisen yhdentymisen kautta.

Jo Euroopan talousyhteisöä perustettaessa tavoitteeksi asetettiin myös poliittinen ja sotilaallinen yhdentyminen, ja sen kehittäminen liittovaltioksi. 1970-luvun alussa käynnistettiin yhteisön laajentaminen, jota jatkettiin 1980-luvulla. 1980-luvun lopulla ryhdyttiin etenemään kohti syvempää taloudellista, mutta myös poliittista ja sotilaallista yhdentymistä, kohti Euroopan unionia. Tavoitteena oli vastapainon luominen Neuvostoliitolle ja riippuvuuden vähentämien Yhdysvalloista.

Vaikka Neuvostoliitto 1990-luvun alussa hajosi, tämä hanke vietiin loppuun Maastrichtin sopimuksella, jolla luotiin poliittinen unioni ja talous- ja rahaliitto. Myöhemmillä sopimusmuutoksilla poliittista unionia on täydennetty sekä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan että ylikansallisen päätöksenteon vahvistamiseksi.

Uudessa Euroopassa valtapolitiikan suuntana on ollut voimakas laajentuminen ja naapuruuspolitiikan kehittäminen. Kaikilla jäsenyysehdot täyttävillä eurooppalaisilla mailla on mahdollisuus hakea jäsenyyttä. Naapuruuspolitiikalla unioni pyrkii lähentämään itseensä laajentumispolitiikan ulkopuolella olevia maita ja samalla valmentamaan niitä jäsenyyttä varten.

Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa toimintaohjelmassa, doktriinissa, on kaksi osaa.

1. Turvallisuutensa, riippumattomuutensa ja koskemattomuutensa takaamiseksi unioni kehittää yhteistä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, joka johtaa aikanaan yhteiseen puolustukseen. Toistaiseksi jäsenmaiden aluepuolustus perustuu kuitenkin niiden omiin turvallisuuspolitiikan ratkaisuihin.
2. Perusarvojensa, omien etujensa ja kansainvälisen yhteisön yhteisten etujen sekä geopoliittisen asemansa edistämiseksi unioni pyrkii laajentumaan, kehittämään naapuruuspolitiikkaansa ja vahvistamaan asemaansa globaalitoimijana. Painopiste on ollut toistaiseksi laajentumis- ja naapuruuspolitiikassa. Unionin globaaliin rooliin on ryhdytty kiinnittämään huomiota vasta viime aikoina.

Ulkopoliittisen doktriinin eri osia toteutettaessa on viime aikoina syntynyt vakavia ristiriitoja.

Laajentumisen kautta unionin jäseneksi on tullut hyvin erilaisia valtioita, myös sellaisia, joissa sen perusarvoja ei noudateta. Laajentumiset ovat rasittaneet vanhojen jäsenmaiden taloutta. Myös ensi sijassa poliittisin perustein toteutettu yhtenäisvaluutta on heikentänyt useimpien vanhojen jäsenmaiden talouskasvua ja pakottanut ne tukemaan myös euroalueen kriisimaita. Taloudelliset erot ja poliittiset jännitteet jäsenmaiden välillä ovat lisääntyneet.

Laajentumispolitiikasta saadut huonot kokemukset ovat johtaneet sen hidastamiseen, mikä on aiheuttanut pettymystä sekä sen piirissä olevissa maissa että useissa jäsenmaissa.

Naapuruuspolitiikka on aiheuttanut vakavia ristiriitoja siinä mukana olleissa maissa. Unioni ei ole ottanut riittävästi huomioon niitä erilaisia kansallisia jännitteitä, jotka tulivat esille Neuvostoliiton hajottua.

Itsenäistyneissä neuvostotasavalloissa on kansallisia vähemmistöjä, jotka kokivat asemansa uhatuksi. Georgiassa syttyi sisällissota, jossa itsensä uhatuksi kokeneet abhaasit ja osseetit irrottautuivat. Azherbaidzhanin Nagorno Garabahissa asuneet armenialaiset ryhtyivät tavoittelemaan itsenäisyyttä. Transnistrian venäläisvähemmistö koki Moldovan polkevan heidän oikeuksiaan, ja alue irrottautui siitä.

Entisten neuvostotasavaltojen sisäiset ristiriidat ovat kansainvälistyneet, kun niiden osapuolet ovat hakeneet tukea Venäjältä, Turkista tai länsimaista. Myös Euroopan unionista on tullut näiden kiistojen osapuoli. Samalla ne ovat myrkyttäneet EU:n ja Venäjän välisiä suhteita.

Onnettomin on tilanne Ukrainassa, joka on historiallisista syistä äärimmäisen jyrkästi kahtia jakautunut maa. EU:n itäisen kumppanuuden ohjelma ja siihen liittynyt assosiaatiosopimus repi rikki Ukrainan hauraan valtion. Seurauksena oli sisällissota ja kansainvälinen kriisi, josta kaikki kärsivät.

Näissä kiistoissa Euroopan unionin perusarvot ja geopoliittiset valtapyrkimykset ovat joutuneet ristiriitaan keskenään. Suurvallan tapaan se on tukenut itselleen läheistä kiistan osapuolta ja sulkenut silmänsä sen toteuttamilta ihmisoikeuksien loukkauksilta. Joidenkin vähemmistöjen oikeuksia on puolustettu, toisten oikeuksista ei ole piitattu.

Tämä politiikka saattaa johtaa lopulta myös pahenevaan Euroopan unionin sisäiseen hajaannukseen ja taloudellisiin vaikeuksiin. Tällainen naapuruuspolitiikka uhkaa sysätä unionin kannettavaksi arvaamattoman suuren taloudellisen taakan köyhien ja takapajuisten entisten neuvostotasavaltojen tukemiseksi. Onhan näille maille väläytelty jopa jäsenyyden näköalaa.

Onko Euroopan unionilla tähän varaa, kun joudumme kohtaamaan maailmanmarkkinoilla yhä rajumman kilpailun Yhdysvaltain ja nousevien talouksien kanssa? Eikö olisi ollut ja olisi viisaampaa jakaa taakkaa entisten neuvostotasavaltojen kehittämisestä Venäjän ja muiden sellaisten maiden kanssa, jotka ovat omista syistään siihen halukkaita?

Alexander Stubb on toteuttanut kaikessa oleellisessa Euroopan unionin ulkopoliittista doktriinia.

On vielä kysyttävä, onko Stubbilla ollut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvää dotkriinia ja kuinka hän on toteuttanut sitä EU:n yhteisessä politiikassa.

Julkilausuttua doktriinia ei näytä olevan. Havaintojeni mukaan Stubb ei ole puhunut eikä kirjoittanut Suomen päämääristä, eikä Suomen linjasta EU:ssa.

Käytännön tasolla näyttää kuitenkin olevan yksi oppi, jota Stubb noudattaa. EU:ssa hän pyrkii sijoittamaan Suomen ”keskikastiin” eli harjoittamaan eräänlaista puolueettomuuspolitiikkaa unionin sisäisten valtaryhmittymien välillä.

Tämähän tuli esille Stubbin Venäjä-pakotteista viime elokuussa antamasta lausunnosta. Kysymyksessä näyttää olevan harkittu linjanveto, sillä hän puhui jo 24.5.2008 STT:lle antamassaan haastattelussa siitä, että ”unioni on jakautunut ainakin kolmeen eri leiriin Venäjän suhteissa”. Siksi EU on hänen mielestään heikko: ”Venäjä vie ja Eurooppa vikisee”. Siksi ääripäät pitäisi saada lähemmäksi toisiaan.

Ainakin yhdessä asiassa Alexander Stubb on poikennut tästä opistaan. Hän ryhtyi Suomen hallituksen kannasta poiketen tukemaan ”ääripäätä” eli kaikkein Venäjä-vastaisimpien jäsenmaiden – Baltian maiden ja Puolan – ajamaa ja Ruotsin tukemaa hanketta Eurooppaa jakavan itäisen kumppanuuden ohjelman aikaansaamiseksi.

Käviköhän tässä niin, että aatteellinen yhteenkuuluvuus Carl Bildtin kanssa johdatteli Alexander Stubbin tälle tielle?

Viimeisimmässä ulkopoliittisessa linjanvedossaan Alexander Stubb puhui ensi kevään eduskuntavaalien asetelmasta: ”Ulkopolitiikassa vastakkain ovat vanha suomettuneisuus ja harmaa vyöhyke sekä avoin, kansainvälinen, EU:hun sitoutunut, uusi linja”.

Alexander Stubb puhui myös Ylen vaalikeskustelussa 26.11. harmaasta vyöhykkeestä, jota ”Paavo Väyrynen on peräänkuuluttanut, että me ikään kuin irrottautuisimme EU:n yhteisestä linjasta. Se olisi erittäin vaarallista, että reagoisimme samoin kuin Neuvostoliiton aikana.”

Tässä Stubb poikkesi totuudesta. En ole ehdottanut irrottautumista yhteisestä linjasta. Olen esittänyt, että Suomi vaikuttaisi täysipainoisesti ja kansallisten etujemme mukaisesti sen muotoutumiseen.

Tämän artikkelin valossa Stubbin esittämät vaihtoehtoiset linjat ovat: (1.) Suomi toteuttaa myös EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan osallistuessaan omaan maailmankuvaansa ja omiin päämääriinsä perustuvaa kansallista doktriiniaan tai (2.) Suomi sitoutuu toteuttamaan kaikessa EU:n yhteistä doktriinia.

Olisi vain hyvä tietää, millainen EU:n yhteisen doktriinin tulisi Alexander Stubbin mielestä olla ja kuinka sitä olisi hänen mielestään eri tilanteissa käytäntöön sovellettava.

Paavo Väyrynen