Nämä Pohjanranta-keskustelut järjestää Pohjantähti-opiston kannatusyhdistyksen ylläpitämä Pohjantähti-keskus.
Tein aloitteen Pohjantähti-opiston kannatusyhdistyksen perustamisesta vuonna 1998, jolloin toimin Euroopan parlamentissa. Tuolloin Suomen liittyminen EU:n lisäksi myös euroalueeseen oli varmistunut.
Samoihin aikoihin julkaisin kirjan ”Itsenäisen Suomen puolesta”.
Siinä kerroin seikkaperäisesti Suomen liittymisestä Euroopan unioniin ja euroalueeseen. Rinnastin itsenäisyytemme puolustamisen EU-jäsenyydestä päätettäessä ”talvisotaan” ja euroalueeseen liityttäessä jatkosotaan.
Sitten olivat alkaneet ”vaarat vuodet”, joiden kuluessa Suomen itsenäisyys uhkasi kaventua sen vuoksi, että unioni kehittyisi ylikansalliseksi liittovaltioksi.
Pohjantähti-opiston oli määrä vaalia ja vahvistaa Suomen itsenäisyyttä näinä ”vaaran vuosina”.
Hankimme Vuokon kanssa omistukseemme Kemin kaupungin entisen vanhainkodin, jonka tilat olisimme vuokranneet kansanopiston käyttöön. Tilan ja talon nimeksi tuli ”Pohjanranta”.
Pohjantähti-opiston kannatusyhdistys haki ylläpitolupaa kansanopistolle, joka antaisi kansainvälisyyskasvatusta ja Eurooppa-koulutusta.
Opisto ei saanut ylläpitolupaa eikä valtion tukea toiminnalleen.
Pohjanrantaan tuli sen sijaan vuokralle perhekotiyritys. Myöhemmin perustimme oman nuorisokodin.
Kun sen toiminta oli saatu hyvään vauhtiin, Pohjantähti-opiston kannatusyhdistys haki lupaa sijaishuollossa olevien tai olleiden lasten ja nuorten kouluttamiseen. Tähän se sai ylläpitoluvan.
Pohjantähti-kansanopisto antaa koulutusta ja kasvatusta eri syistä erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille. Nykyään se toimii Kemin kaupungissa.
x x x
Kun kannatusyhdistys vietti 20-vuotisjuhlaansa syksyllä 2018, se päätti perustaa Pohjantähti-keskuksen järjestämään Pohjanrannassa sen alkuperäisen toiminta-ajatuksen mukaista koulutus- ja kulttuuritoimintaa.
Samalla päätettiin myös etäopetuksen järjestämisestä. Seminaareja päätettiin ryhtyä järjestämään eri puolilla Suomea. Verkossa ryhdyttiin julkaisemaan Pohjantähti-lehteä, ja sen yhteyteen avattiin Polaris-TV -niminen Youtube-kanava.
Viime tammikuussa Pohjanrannassa järjestettiin kolmena viikonloppuna Pohjanranta-keskusteluja, joihin oli mahdollista osallistua myös etäyhteyksin. Alustukset ja keskustelut videoitiin ja ladattiin Polaris-TV:n kautta myöhemminkin katsottaviksi.
Tämä Helsingissä järjestettävä seminaari avaa eri puolilla Suomea järjestettävien Pohjanranta-keskustelujen sarjan, joka keskittyy ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikkaan.
Seminaarissamme kysytään, ”olisiko nyt vihdoinkin aika muuttaa suuntaa ja ryhtyä vaalimaan ja vahvistamaan maamme itsenäisyyttä”.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen siirryttiin kylmän sodan kaudesta uuteen Eurooppaan. Suomi saavutti vihdoinkin täydellisen itsenäisyyden ja aseman aidosti puolueettomana maana.
Kylmän sodan päättyessä käynnistyi Euroopan unionin laajentuminen. Senkin yhteydessä Suomelle oli tarjolla mahdollisuus säilyttää itsenäisyytensä, kun pääsimme unionin sisämarkkinoille Euroopan talousalueen (ETA) kautta.
Olisimme voineet säilyttää sekä itsenäisen ulko-, turvallisuus- ja kauppapolitiikkaamme että kansallisen maatalous-, alue- ja ympäristöpolitiikkamme. Tarjolla oli mahdollisuus muodostaa ETA:n puitteisiin tiivis Pohjolan yhteisö.
Pohjoismaisella ”domino-pelillä” Ruotsi ja Suomi kuitenkin vietiin Euroopan unioniin.
Yhtenäisvaluutta euroon Suomi siirtyi ainoana Pohjoismaana ilman kansanäänestystä ja ensimmäisten maiden joukossa. Lopulta Ruotsin ja Tanskan jäsenyys kaatui suoritetuissa kansanäänestyksissä.
Suomen jäsenyys euroalueessa rajoitti ratkaisevalla tavalla talouspoliittista itsenäisyyttämme ja vahingoitti meitä taloudellisesti.
Nyt Suomi on liittynyt sotilasliitto Naton jäseneksi ja luopunut siten itsenäisyydestään myös puolustuspolitiikassa. Tästä ratkaisusta on saatavissa tietoa viime vuoden lopulla julkaisemastani kirjasta ”Sota vai rauha Suomelle?”.
x x x
Kokemuksemme jäsenyydestämme Euroopan unionissa antavat aiheen keskustella siitä, millaista tulisi Nato-Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan olla.
Monet ovat ymmärtäneet väärin Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan luonteen. EU:lla ei ole yhtä (single) politiikkaa, vaan se on yhteistä (common).
Kullakin jäsenmaalla on oma kansallinen ulkopolitiikkansa, jota se toteuttaa myös EU:n puitteissa ja sen kautta. EU:n jäsenmaiden ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on hyvin suuria eroja.
Vastaavanlainen väärinymmärrys näyttää olevan vallalla myös Natoon liittyen.
Nato on pelkkä puolustusliitto. Sillä ei ole edes yhteistä (common) ulko- ja turvallisuus-politiikkaa, kuten Euroopan unionilla.
Yhdysvalloilla johtavana Nato-maana on ollut tapana käyttää vaikutusvaltaansa EU:n jäsenmaihin.
Tästä havainnollinen esimerkki on Yhdysvaltain laiton hyökkäys Irakiin vuonna 2003. Washingtonista käsin EU:n jäsenmaita painostettiin osallistumaan sotaretkeen tai ainakin tukemaan sitä.
Tuolloin puolustusministerinä toiminut Donald Rumsfeldt jakoi EU:n jäsenmaita nimittelemällä Ranskaa ja Saksaa ”vanhaksi Euroopaksi”, kun ne eivät tukenee Irakin sotaa. ”Uuteen Eurooppaan” kuuluivat Baltian maat ja Puola, jotka sitä tukivat.
Sama asetelma toistui vuonna 2015, jolloin Ukrainan sisällissodan rauhoittamiseksi saatiin Ranskan ja Saksan tuella aikaan Minsk II -sopimus. Yhdysvallat, Baltian maat ja Puola pyrkivät sen sijaan kiihdyttämään sotaa aseistamalla Ukrainaa.
Jälleen sama asetelma toistui vuoden vaihteessa 2021/2022, jolloin Ranska ja Saksa pyrkivät estämään näköpiirissä olleen Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan.
x x x
Mikä sitten on Suomelle sopiva viiteryhmä, nyt kun maamme on liittynyt Natoon?
Kylmän sodan kaudella ja sen jälkeenkin aina EU-jäsenyyden toteutumiseen saakka Suomi tunnettiin puolueettomana Pohjoismaana.
Pohjoismaat olivat kaikkialla hyvin arvostettu ryhmittymä. YK:ssa saatoimme saada edustajamme joka toisella valintakierroksella vaihtuvaksi jäseneksi turvallisuusneuvostoon.
Nyt viiteryhmämme on Euroopan unioni.
EU kuitenkin jakautuu useisiin sisäisiin ryhmittymiin.
EU:ssakin Pohjoismaat ovat olleet Suomen tärkein viiteryhmä. Sen merkitystä kuitenkin heikentää se, että Islanti ja Norja eivät ole mukana.
Jäsenyyden alkuvaiheissa Suomi toimi läheisessä yhteistyössä Saksan ja Ranskan kanssa.
Viimeistä edellisellä hallituskaudella korostui yhteistyö Ranskan kanssa – ehkä sen vuoksi, että tämä maa on innokkaimmin ajanut EU:n kehittämistä sotilasliitoksi ja sotilaalliseksi suurvallaksi.
Viime vaalikaudella Suomi ryhtyi toteuttamaan ihmisoikeusperustaista ulkopolitiikkaa. Tämä lähensi Suomea Ruotsiin, jonka hallitus harjoitti samankaltaista politiikkaa. Ruotsissa puhuttiin jopa feministisestä ulkopolitiikasta. Tätä termiä ei Suomessa käytetty.
Ihmisoikeusperustaisuus johti läheiseen yhteistyöhön Saksankin kanssa, jonka punavihreällä hallituksella oli sama peruslinja.
Ihmisoikeusperustaisuus johti tiiviiseen yhteistyöhön myös Yhdysvaltojen kanssa, joka ryhtyi keväästä 2021 lähtien tavoittelemaan ”uutta kylmää sotaa”. Maailma tuli jakaa sen johtamiin länsimaisia ihmisoikeusarvoja toteuttaviin demokraattisiin maihin ja toisaalta Kiinan ja Venäjän johtamiin autoritaarisiin maihin.
Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys oli osa tätä politiikkaa. Pyrkimys liittyä Natoon johti puolestaan osaltaan siihen, että Suomi lähentyi Baltian maita ja Puolaa.
Nyt kun jäsenyys on toteutunut, Suomen on ratkaistava, jatkaako maamme tiivistä yhteistyötä Baltian maiden ja Puolan kanssa.
Paineita tähän suuntaan saattaisi lisätä se, että joutuisimme Pohjoismaista ainoana Naton Brunssumin komentokeskuksen alaisuuteen. Tämä korostaisi Suomen vastuuta huolehtia tarvittaessa ainakin Viron ja ehkä myös Latvian puolustamisesta. Tämä puolestaan voisi johtaa myös poliittisen yhteistyön tiivistymiseen näiden ”reunavaltioiden” kesken.
Eikö Suomen olisi nyt pikemminkin lähennyttävä uudelleen muita Pohjoismaita, Saksaa ja Ranskaa?
On syytä korostaa, että EU:n ja Naton jäsenenäkin Suomi voi ja maamme tulee harjoittaa kansallisten etujemme mukaista itsenäistä ulko- ja turvallisuuspolitiikka.
x x x
Edellä kävi ilmi, että edellisen hallituksen harjoittama ihmisoikeusperustainen ulkopolitiikka oli keskeinen syy siihen, että Suomi lähti tukemaan politiikkaa, joka on johtanut maailman jyrkkään kahtiajakoon ja maamme Nato-jäsenyyteen.
Viime aikojen tapahtumat antavat aiheen kysyä, kuinka paljon Suomen ja Ruotsin politiikan ihmisoikeusperustaisuudesta on jäljellä.
Ruotsin osalta jo Natoon pyrkiminen on edellyttänyt luopumista tärkeistä periaatteista.
Ruotsissa Nato-jäsenyyden vastustajat ryhtyivät häpäisemään koraania saadakseen Turkin lykkäämään sen ratifiointia. Tämän seurauksena Ruotsi on joutunut vastakkain koko islamilaisen maailman kanssa.
Tämä on osa sitä demokraattisten ja autoritaaristen maiden yhteenottoa, johon mekin olemme joutuneet mukaan.
Tulevaisuudessa meidän odotetaan arvostelevan ihmisoikeusoloja vain autoritaaristen maiden rintamaan kuuluvissa maissa. Kritiikkiä ei sopisi osoittaa niitä maita kohtaan, jotka tukevat demokraattisten maiden rintamaa.
Kun Suomi ja Ruotsi olivat osa Pohjoismaista blokkia, nämä maat noudattivat johdonmukaisesti omia ihmisoikeusperiaatteitaan.
Kylmän sodan kaudella sanottiin, että meillä on Ruotsin kanssa erilainen puolueettomuuspolitiikka.
Ruotsilla oli yhtä huonot suhteet kaikkiin maihin.
Suomella oli yhtä hyvät suhteet kaikkien maiden kanssa. Suomen valinta oli pidättyvyys arvostelussa muita maita kohtaan.
Olisikohan meidän omaksuttava ihmisoikeuspolitiikassamme jälleen pidättyväinen linja?
x x x
Vielä olennaisempi kysymys on, olisiko meidän taas ryhdyttävä vaalimaan ja vahvistamaan maamme itsenäisyyttä.
Euroopan unionissa tämä edellyttäisi sitä, että vastustaisimme päätösvallan keskittämistä sen ylikansallisille toimielimille ja taloudellisen yhteisvastuun lisäämistä sen jäsenmaiden kesken. Meidän tulisi päinvastoin ajaa päätösvallan osittaista palauttamista jäsenmaille. Nykyisen hallituksen ohjelma saattaa avata mahdollisuuksia tähän.
Sekä Euroopan unionissa että yhteydenpidossa Nato-maiden kesken Suomen tulisi toteuttaa itsenäistä, kansallisten etujemme mukaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.