Kaipaan vanhan punamullan yhteistä arvomaailmaa

Julkaisin 28.10. blogin ”Ovatko Suomen nykyiset arvot materialismi ja militarismi?”. 

Kirjoitukseni somessa synnyttämien kommenttien vähäisyys ja niiden sisältö osoittavat, että siihen sisältyviä ajatuksia on syytä selventää.

Kirjoitin, että vielä 1980-luvun lopulle saakka Suomessa käytiin yhteiskunnallista keskustelua, joka perustui omaan arvomaailmaamme. 

Kansainväliseen kehitykseenkin otettiin kantaa kansallisen filosofisen ja yhteiskunnallisen keskustelun pohjalta. Ulkopolitiikassa ajettiin omia kansallisia etuja, mutta niiden rinnalla toteutettiin ihmiskunnan yhteisiä ihanteita ja etuja. 

Seuraavan vuosikymmenen alkuvuosina otettiin uusi suunta. 

Kun poliittinen keskustelu siirtyi Euroopan yhdentymiseen ja Suomen mahdolliseen EY- ja Nato-jäsenyyteen, tyrehtyi filosofinen keskustelu elämän ja politiikan arvoista. 

Keskustelu ulkopolitiikan arvopohjaisuudesta on typistynyt käsitteisiin demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltio.

Käytännössä näyttävät vallitseviksi arvoiksi tulleen materialismi ja militarismi.

Vuosikymmenten ajan on maassamme laiminlyöty ihmisten henkisiä ja yhteisöllisiä tarpeita. Jäljet pelottavat.

Samalla on politiikan vääristynyt arvoperusta johtanut siihen, että itsenäisyyttään menettäneen Suomen talouden kasvu on tyrehtynyt ja valtionvelka paisunut sietämättömälle tasolle. 

Valtion raskaan velkataakan vuoksi leikataan nyt myös niitä julkisia menoja, joita kipeästi tarvittaisiin niiden terveydellisten ja sosiaalisten vaurioiden hoitamiseen, jotka viime vuosikymmenten vääristynyt arvomaailma on saanut aikaan. 

x  x  x

Kirjoitukseni perustui vuonna 1989 julkaisemaani teokseen ”Yhteinen tehtävämme”.

Kirjassa esitin tieteelliset filosofiset, sosiologiset ja ekologiset perustelut sille politiikalle, jota Keskusta oli johdollani 1980-luvulla toteuttanut. 

Olimme pyrkineet rakentamaan tasa-arvoista ja hajautettua luonnonmukaista tieto- ja sivistysyhteiskuntaa. Sen perustana olivat henkiset ja yhteisölliset arvot. Taloutta pyrittiin rakentamaan uusiutuvien luonnonvarojen varaan.

Kirjassani arvostelin ankarasti sitä politiikkaa, jota Harri Holkerin johtama sinipunahallitus oli toteuttanut. Kritiikkini perustui saksalaisen sosiologin Jürgen Habermasin analyysiin. Sinipuna oli uuskonservatiivisuuden ja oikeistososialidemokratian liitto. 

Arvosteluni taustalla olivat tuoreet myönteiset kokemukset vuosina 1983-1987 Kalevi Sorsan johdolla toimineesta punamultahallituksesta. Toimin siinä pääministerin sijaisena ja ulkoministerinä.

Hallituksessa SDP:n ja Keskustan välillä syntyi useita kiistoja, jotka johtuivat pohjimmiltaan puolueiden erilaisesta arvomaailmasta ja niiden kannattajien välisistä eturistiriidoista. 

Molemmissa puolueissa oli sisäisiä linjaeroja. Kykenimme ratkaisemaan erimielisyydet tavalla, joka rakentui luoviin kompromisseihin. Syntyi laajempi puoluerajat ylittävä yhteinen arvoperusta.

x  x  x

Paras esimerkki luovista kompromisseista oli lasten päivähoitoon liittyvä ratkaisu.

Keskustalle oli keskeinen aatteellinen kysymys lasten kotihoidon tuen aikaansaaminen. Perheillä tuli olla mahdollisuus valita lasten ja perheiden kannalta paras ratkaisu. Perheet ovat yhteiskunnan yhteisöllisyyden ydin.

Sosialidemokraatit halusivat parantaa kunnallista lasten päivähoitoa.

Puoluesihteerit Erkki Liikanen ja Seppo Kääriäinen neuvottelivat ratkaisun, jolla saatiin aikaan lakisääteinen lasten kotihoidon tuki. Samalla kunnallista päivähoitoa kohennettiin.

Aluepolitiikassa saatiin aikaan historiallinen kompromissi. SDP:n puolelta ratkaisevassa asemassa oli Helsingin apulaiskaupunginjohtajana toiminut Erkki Tuomioja.   

Aluepolitiikkaa tehostettiin. Sovimme myös Helsingin seudun kasvun hillitsemisestä. Tämän vastapainona olivat investoinnit, joilla helpotettiin liian nopean kasvun aikaansaamia ongelmia.

Suurimmat vaikeudet syntyivät energiapolitiikassa. Olimme yhtä mieltä turpeen käytön voimakkaasta lisäämisestä. Kiistaa synnytti vesivoiman rakentaminen jo valjastettuihin vesistöihin. Tähän kaatui kompromissi, jonka mukaan Pudasjärvelle piti tulla suuri turvevoimala.     

Yhteisymmärrykseen päästiin myös kehitysyhteistyöhön suunnattavien varojen lisäämisestä. Ulkoministerinä toteutin jo silloin niitä kestävän kehityksen periaatteita, jotka vahvistettiin vuoden 1993 Rion ympäristö- ja kehityskonferenssissa.

Teoksessani ”Yhteinen tehtävämme” esitän myönteisiä esimerkkejä SDP:n piirissä käydystä aatteellisesta keskustelusta. Siihen olivat osallistuneet mm. Pirkko Työläjärvi, Erkki Tuomioja, Bo Ahlfors ja Risto Kolanen.

x  x  x

Sorsan hallituksen jälkeen punamultayhteistyö katkesi valtapolitiikkaan.

Kuten professori Henrik Meinander on Kalevi Sorsan elämäkertateoksessaan todennut, vuoden 1987 hallitusratkaisun keskeisenä syynä oli Mauno Koiviston tahto turvata uudelleen valintansa vuoden 1988 presidentinvaaleissa.

Tästä syystä SDP ryhtyi jo kesällä 1985 valmistelemaan hallitusyhteistyötä Kokoomuksen kautta.     

Keskusta yritti torjua tämän hankkeen pyrkimällä jatkamaan punamultaa ja laajentamaan hallituspohjaa Kokoomuksen suuntaan. Jos SDP ei tähän olisi suostunut, olisimme muodostaneet hallituksen Kokoomuksen kanssa. 

Kokoomuksen johto valitsi yhteistyön Keskustan kanssa, mutta Harri Holkeri tukijoineen vei sen hallitukseen SDP:n tukipuolueena.

Hallitusohjelma oli pitkälti SDP:n sanelema. 

Talouspolitiikassa kuitenkin valittiin kova oikeistolainen ”vahvan markan” politiikan linja. Sillä Suomea ryhdyttiin valmentamaan jäsenyyteen Euroopan unionissa ja euroalueessa.

Samalla kun markan kurssi kiinnitettiin tiukasti euroalueen valuuttoihin, ryhdyttiin rahamarkkinoita nopeasti vapauttamaan. Tämä johti siihen, että yritykset maksoivat pois markkaluottojaan ja ottivat ulkomaista velkaa. Tämä johti talouden voimakkaaseen kuumenemiseen. 

Syntyivät suoranaiset kulutusjuhlat.

”Vahvan markan” politiikka syöksi Suomen taloushistoriamme syvimpään lamaan, konkurssiaaltoon, pankkikriisiin ja suurtyöttömyyteen. Valtion menoja jouduttiin kovalla kädellä leikkaamaan.     

x  x  x

Kuten 28.10. julkaisemassani blogissa kirjoitin, poliittisen keskustelun siirtyessä Euroopan yhdentymiseen tyrehtyi filosofinen keskustelu elämän ja politiikan arvoista. 

Käytännössä vallitseviksi arvoiksi tulivat materialismi ja militarismi. Harjoitettiin oikeistolaista sisäpolitiikkaa ja ryhdyttiin etenemään kohti asevaraista turvallisuutta ja sotilaallista liittoutumista. 

Esko Ahon johdolla vahvan matkan politiikkaa jatkettiin vuoden 1992 lopulle saakka. Tämä syvensi lamaa.

Ahon johdolla Suomi liittyi Euroopan unioniin, vaikka olimme Euroopan talousalueen (ETA) kautta jo turvanneet pääsymme EU:n sisämarkkinoille. Jäsenyyden vuoksi olemme menettäneet itsenäisyyttämme ja kokeneet suuria taloudellisia menetyksiä. 

Vasta jälkikäteen monet silloisista päättäjistä ovat todenneet, että tällä ratkaisulla haluttiin edetä kohti Nato-jäsenyyttä. 

Vietyään Suomen EU:n jäseneksi Keskusta kärsi tappion kevään 1995 vaaleissa. 

Alkoi kaksi vaalikautta kestänyt kausi, jolloin valtaa pitivät jälleen uuskonservatiivit ja oikeistososialidemokraatit.

Suomi luopui taloudellisesta itsenäisyydestään ja liittyi ainoana Pohjoismaana euroalueeseen. Tästä syystä olemme kokeneet vuoden 2008 kansainvälisestä finanssikriisistä alkaneen pitkän lamakauden. 

Viimeisenä askeleena Suomi luopui itsenäisestä puolustuspolitiikasta ja puolustuksesta. Avainasemassa olivat uuskonservatiiviset ja oikeistososialidemokraattiset päätöksentekijät. 

Nato-jäsenyyden taloudellista ja inhimillistä hintaa emme ole vielä nähneet.   

x  x  x

Kuten blogini lopussa totesin, nyt totisesti tarvitaan juuriin käyvää, omiin oloihimme ja arvoihimme perustuvaa filosofista keskustelua.

Tätä keskustelua tarvitaan tiedeyhteisön sisällä ja julkisissa tiedotusvälineissä. 

Tätä keskustelua tarvitaan sekä puolueiden sisällä että niiden välillä. 

Esikuvaksi sopii se yhteistyö, jota 1980-luvulla Keskustan ja SDP:n välillä harjoitettiin.