Tieni uutispimennosta valokeilaan näyttää jatkuvan

Muutamien vuosien ajan olen elänyt suoranaisessa uutispimennossa. Olenpa sanonut tai kirjoittanut mitä tahansa, uutiskynnys ei ole ylittynyt.

Viime syksynä mediajulkisuus alkoi avautua. Aamulehti ja Helsingin Sanomien Kuukausiliite tekivät haastattelun, ja Iltalehti ryhtyi julkaisemaan Vieraskynä-kirjoituksiani.

Joulun ajan mediahiljaisuuden keskellä julkisuutta ovat tuoneet Iltalehden muiden Vieraskynä-kirjoittajien – Henri Vanhasen ja Arto Luukkasen – kommentit.

Uudenvuodenpäivänä Ylen TV1 esitti haastatteluni Juho-Pekka Rantalan ”Itse asiassa kuultuna”-ohjelmassa. Se sai julkisuutta Ilta-Sanomissa osittain senkin vuoksi, että Arto Satonen kannanottojani voimakkaasti arvosteli.

Rantalan haastattelu synnytti keskustelua senkin vuoksi, että eilen hänen ohjelmasarjassaan esiintyi Esko Aho. Monet ovat vertailleet toisiinsa näitä kahta haastattelua.

Minua ei vähääkään haittaa se, että julkisuuteen on tullut erilaisia mielipiteitä ja tulkintoja. Tärkeintä on, että saan esille myös Suomen julkisuudessa peiteltyjä tosiasioita ja että saan esittää asioista omat mielipiteeni.

Lukijat voivat sitten argumentteja vertailla ja itse päätellä, mitä on tosiasiassa tapahtunut ja miksi.

x  x  x

Ilta-Sanomissa kerrotaan Arto Satosen väittäneen, että elän edelleen Neuvostoliiton aikaa. Hänen mukaansa ajatukseni perustuvat kadonneen aikakauden lainalaisuuksiin.

Arto Luukkasen ajatukset hänen Iltalehden Vieraskynä-kirjoituksessaan käyvät samaan suuntaan.

Lisäksi Luukkanen väitti, että olisin väitöskirjassani ennustanut Neuvostoliiton olevan ikuinen. Tämä väite on tullut jälleen esiin myös lukijoiden kommenteissa.

En minä sellaista ennustanut. Väitöskirjani ennustus koski Suomen ulkopoliittisen doktriinin tulevaisuutta. Ennustuksen lähtökohtana oli arvio, että itäisen ja läntisen Euroopan vastakkainasettelu ja Suomen geopoliittinen asema säilyvät ennallaan myös tulevaisuudessa. Tämä perustui analyysiin Neuvostoliitossa silloin meneillään olleesta uudistuspolitiikasta ja Euroopan yhteisöjen tulevasta kehityksestä.

Kun Neuvostoliitto vuoden 1991 lopulla hajosi, se luopui kommunistisesta järjestelmästä ja alkoi lähentyä länsimaita. Silloinen presidentti Boris Jeltsin alkoi puhua jopa Venäjän liittymisestä Euroopan yhteisöjen jäseneksi. Tuohon aikaan muiden muassa Ben Zyskowicz ja Lasse Lehtinen pilkkasivat väitöskirjaani.

Kun Venäjä alkoi kehittyä autoritäärisen suuntaan ja kun vastakkainasettelu länsimaiden kanssa alkoi vahvistua, he peruivat puheitaan ja pyysivät anteeksi.

Kumpikin Arto monien muiden tapaan väittää, että pyrkisin palaamaan vanhaan.

Tosiasiassa arvostelijani pyrkivät itse pitämään kiinni siitä jo väistymässä olevasta Barack Obaman ja Joe Bidenin politiikasta, joka osaltaan johti Ukrainan sotaan.

Omalta osaltani pyrin edesauttamaan siirtymistä siihen uuteen Eurooppaan ja maailmaan, jota Yhdysvallat Donald Trumpin johdolla pyrkii rakentamaan.

Kannattaa lukea Yhdysvaltain uusi kansallinen turvallisuusstrategia. Kannattaa lukea myös se, mitä olen viime aikoinakin mm. Vieraskynälläni kirjoittanut.

x  x  x

Sosiaalisessa mediassa on jo ryhdytty vertailemaan toisiinsa niitä Juho-Pekka Rantalan haastatteluja, joissa altavastaajina olivat Esko Aho ja allekirjoittanut.

Näitä haastattelujakin vertailtaessa olisi pyrittävä paneutumaan tosiasioihin.

Molemmissa haastatteluissa käsitellään väitettä, että olisin keväällä 1993 pyrkinyt kaatamaan Esko Ahon hallituksen päästäkseni itse pääministeriksi. Tällä olisin pyrkinyt parantamaan asemiani vuoden 1994 presidentinvaaleissa.

Väitetään, että tämä olisi johtanut välirikkoon meidän kahden välillä.

Tosiasiassa alkuvuodesta 1993 käytiin monenlaisia keskusteluja, jotka johtuivat siitä, että Ahon hallituksen toimintakyky oli hyvin heikko.

Aloitteen tekivät johtavat sosialidemokraatit, jotka avasivat keskustelua hallituspohjan laajentamisesta siten, että hekin olisivat tulleen mukaan. Esko Ahoa he eivät kuitenkaan hyväksyneet uuden hallituksen pääministeriksi.

Kun nämä keskustelut kariutuivat, keskusteltiin myös mahdollisuudesta, että hallitusta olisi silloisella pohjalla uudistettu. Tällöin esillä oli myös ajatus, että olisimme vaihtaneet paikkoja Eskon kanssa.

Minun asemani oli hankala sen vuoksi, että olin perin juurin tyytymätön hallituksen talouspolitiikkaan. Se jatkoi ”vahvan markan” linjalla myös sen jälkeen, kun markka oli edellisenä syksynä päätetty kellumaan.

Ministerinä jouduin kantamaan vastuuta politiikasta, jota en lainkaan hyväksynyt. Sosialidemokraattien oppositiopolitiikankin ansiosta Martti Ahtisaari johti presidentti-galluppeja.

Minun ensisijainen vaihtoehtoni oli erota hallituksesta ja keskittyä presidentinvaaleihin. Antauduin kuitenkin keskusteluihin myös hallituksen uudistamisesta.

Ratkaisevassa vaiheessa muut kävivät Ahon kanssa keskusteluja mahdollisesta paikkojen vaihtamisesta meidän välillämme.

Jokainen voi perehtyä näihin tapahtumiin kesällä 1993 kirjoittamastani teoksesta ”On muutoksen aika 2”.

Hallituskeskustelut eivät johtaneet välirikkoon Ahon ja minun välilläni. Ensijainen vaihtoehtoni toteutui ja toukokuussa erosin hallituksesta.

Eriseuraisuuteen johti se, että Aho kovia otteita käyttäen ajoi Suomen EU:n jäseneksi. Hän tuki välillisesti Paavo Lipposta ja Sauli Niinistöä myös, kun he veivät Suomen euroalueeseen.

Näistä asioista on tarjolla runsaasti tietoa vuonna 1999 kirjoittamastani teoksesta ”Itsenäisen Suomen puolesta”.

x  x  x

Haastatteluista kävi ilmi, että molemmat olemme uramme varrella olleet kiinnostuneet tasavallan presidentin tehtävästä.

Minulta tätä suoraan kysyttiin. Kerroin, että minun elämäntehtäväni on ollut yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Siksi olen urani varrella pyrkinyt tehtäviin, joissa olen voinut vaikuttaa – kansanedustajaksi, ministeriksi ja myös presidentiksi.

Esko Ahokin kertoi halustaan vaikuttaa ja kiinnostuksestaan presidentin virkaan.

Sen tiedämme, että hän ajatteli omaa ehdokkuuttaan jo vuoden 1994 vaaleissa. Tähän liittyivät ne vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassani kertomani monet ”kommervenkit”, jotka silloin tulivat esille.

Sittemmin tiedetään ehdokkuuden kiinnostaneen Eskoa kaikkien muidenkin vaalien yhteydessä.

Ahon haastattelussa minulle uutta oli se, että kertoi presidenttiehdokkuuden kiinnostaneen häntä myös vuoden 2024 vaaleissa.

Vuonna 2000 kävimme jäsenvaalin Keskustan ehdokkuudesta. Mediassa todettiin, että voitin väittelyn, mutta Esko sai enemmän ääniä.

Esko Aho olisi tullut presidentiksi, ellei hän olisi tehnyt sitä virhettä, että hän loppuvaiheessa turvautui oikeiston tukeen, kun lisäkannatus olisi pitänyt saada vasemmalta, Tarja Halosen kannattajien keskuudesta.

Linkki Ylen ”Itse asiassa kuultuna – Paavo Väyrynen” -ohjelmaan (julkaistu 1.1.2026): https://areena.yle.fi/1-72615327?utm_medium=social&utm_campaign=areena-web-share&utm_source=copy-link-share

x  x  x

Molemmat kirjoituksessa mainitut teokset ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta.