Milloinkahan Sailas ja Virtanen ryhtyvät kannattamaan Suomen euroeroa?

Valtiovarainministeriön entinen voimakaksikko on puhunut.

Valtiosihteerin virasta eläkkeelle jäänyt Raimo Sailas kirjoitti Helsingin Sanomissa 18.10. julkaistussa kolumnissaan Suomea 1970-luvulta lähtien koetelleesta kolmesta talouskriisistä. Hän totesi, että nyt elettävä on niistä pahin. Työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikön tehtävästä äskettäin eläkkeelle jäänyt Erkki Virtanen puolestaan totesi Ylen kolumnissaan 13.10., että meneillään oleva valtion velkaantuminen on varastamista seuraavilta sukupolvilta.

Erkki Virtasen laskelmat ovat hätkähdyttäviä. Hän totesi, että Suomen kansantalouden tila on bruttokansantuotteella mitattuna sama kuin vuonna 2006. Silloin valtion budjetin menot olivat 40 miljardia, eikä velaksi eletty. Ensi vuonna menot ovat 55 miljardia euroa, ja valtio ottaa menojensa rahoittamiseksi lisävelkaa viisi ja puoli miljardia, mikä on miljardin verran enemmän kuin viime vuonna.

Raimo Sailas puolestaan kirjoittaa kolmesta kriisistä, jotka minäkin olen kansanedustajana ja ministerinä kokenut. Hän väittää, ettei näitä kriisejä ollut mahdollista ennakoida eikä voida seuraavaakaan. Sailas varoittaa siitä, että seuraavaa kriisiä ajatellen taloutemme on todella kehnossa kunnossa.

Yhdyn lähes kaikkeen siihen, mitä valtiovarainministeriön entiset voimamiehet kolumneissaan esittävät. Sitä Sailaksen väitettä en kuitenkaan niele, että kriisit eivät olisi olleet ennakoitavissa.

1970-luvun lama liittyi ensimmäiseen öljykriisiin. Se oli ennakoitavissa ainakin meille, jotka olimme lukeneet Rooman klubin raportin ”Kasvun rajat”. Ajankohta ei toki ollut ennustettavissa.

1990-luvun alun lama oli suoraa seurausta ”vahvan markan” talouspolitiikasta. Talouspolitiikan suunnasta käytiin taistelua vuoden 1987 eduskuntavaalien yhteydessä. Mauno Koiviston kätilöimä sinipunahallitus perustettiin nimenomaan vahvan markan talouspolitiikkaa toteuttamaan. Minun johtamani Keskusta sitä vastusti.

Sailas panee kriisin syyksi pankkien luotonannon räjähtämisen, mikä johti valtavaan kuplaan kiinteistö- ja asuntomarkkinoilla. Toinen syy oli ”vetelä” palkkapolitiikka. Sailaksen mielestä silloinen Holkerin-Sorsan hallitus laiminlöi oman tonttinsa hoitamisen finanssipolitiikalla, kun Suomen Pankki liberalisoi raha- ja pääomamarkkinoita 1980-luvulla.

Kriisin juurisyy oli kuitenkin vahvan markan politiikka. Se yhdistettynä raha- ja pääomamarkkinoiden vapauttamiseen johti talouden pahaan ylikuumentumiseen.

Yritykset saivat ensimmäisinä oikeuden ottaa ulkomaista luottoa. Kun markan yliarvostusta puolustettiin korkeilla koroilla, yritykset korvasivat nopeaan tahtiin kotimaiset luotot ulkomaisilla. Pankit tulivat pullolleen rahaa ja alkoivat tyrkyttää sitä sekä yrityksille että kotitalouksille. Tämä tilanne ei ollut mitenkään finanssipolitiikalla hallittavissa.

Vahvan markan politiikkaa jatkettiin vuoden 1992 loppupuolelle saakka, jolloin markan yliarvostus hallitsemattomalla tavalla purkautui. Vahvan markan politiikka johti pankkikriisiin, laajamittaisiin konkursseihin, suurtyöttömyyteen, valtion nopeaan velkaantumiseen ja koviin julkisen talouden leikkauksiin.

Tästä ei mitään opittu, vaan Suomi vietiin Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön johdolla jopa perustuslakia rikkoen ilman kansanäänestystä ja vain tiedonantomenettelyä käyttäen yhtenäisvaluutta euroon.

Suomi on kärsinyt kuulumisestaan euroalueeseen enemmän kuin useimmat muut jäsenmaat. Tämän osoittaa erityisen selvästi vertailu Ruotsiin. Sen kansantalous on kasvanut vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen jo runsaalla kymmenellä prosentilla, kun Suomen kansantalous on vastaavana aikana supistunut noin viidellä prosentilla.

Suomi on kärsinyt euron jyrkistä kurssivaihteluista dollariin nähden. Kun euroon oli siirrytty, se devalvoitui noin kolmanneksella 1.2 dollarista 0.8:aan. Tämä oli liian alhainen kurssitaso Suomen taloutta ajatellen, joka ylikuumentui. Osake-, kiinteistö- ja asuntomarkkinoille syntyi samankaltainen kupla kuin vahvan markan politiikan kaudella. Kustannukset kohosivat. Kaiken kruunasi vuoden 2007 ”vetelä” palkkaratkaisu, jonka Sailaskin kolumnissaan mainitsee.

Alkuvuosina voimakkaasti devalvoituneen euron dollarikurssi nousi kaksinkertaiseksi 1.6 dollariin. Toteutui siis sadan prosentin revalvaatio. Ja tämä tapahtui juuri ennen vuoden 2008 finanssikriisiä ja kansainvälistä lamaa.

On totta, ettei vuoden 2008 finanssikriisiä voitu ennakoida, mutta se tiedettiin, että jäsenyys yhtenäisvaluutassa saattaisi olla kohtalokasta Suomen kaltaiselle maalle. Puhuttiin epäsymmetrisistä shokeista. Keskusta vastusti euroalueeseen liittymistä nimenomaan taloudellisista syistä. Minä vastustin sitä senkin vuoksi, että jäsenyys veisi meidät ylikansalliseen ja yhteisvastuulliseen liittovaltioon.

Ne, jotka ajoivat Suomen euroalueeseen, ovat väittäneet, ettei ero Ruotsiin nähden johdu eurosta. Kyllä se siitä pääosin johtuu. Jos Suomella olisi ollut Ruotsin tapaan kelluva valuutta, se olisi heikentynyt sekä kansainvälisen laman että muiden epäsymmetristen shokkien vuoksi. Tämä olisi turvannut kilpailukykymme. Olisimme päässeet samankaltaiselle kasvu-uralle kuin Ruotsi.

Milloinkahan Sailas ja Virtanen ryhtyvät kannattamaan Suomen eroamista euroalueesta? Vain se näyttää pelastavan Suomen.