Turvallisuuspolitiikan peruslinjaa ei pidä ryhtyä kriisitunnelmissa muuttamaan
Pariisin järkyttävät terrori-iskut ovat johtaneet keskusteluun siitä, kuinka vastaavanlaiset iskut voitaisiin tulevaisuudessa estää. Taistelua terrorismia vastaan aiotaan joka tapauksessa tehostaa. Ennen muuta täytyy olla kysymys EU-maiden ja laajemmankin kansainvälisen tiedustelu- ja poliisiyhteistyön kehittämisestä.
Ranska on esittänyt, että käyttöön on otettava myös Lissabonin sopimuksen mukainen avunantolauseke, joka edellyttää avun antamista hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenmaalle.
Tämä ratkaisu on herättänyt kysymyksiä. Miksi Ranska ei vedonnut Naton 5. artiklaan? Sen nojalla apu olisi ollut sotilaallisesti tehokkaampaa myös sen vuoksi, että Natossa ovat mukana mm. Yhdysvallat ja Turkki, joilla on keskeinen asema terrorismin vastaisessa taistelussa nimenomaan Lähi-idän alueella.
Toisaalta on kysytty, miksi Ranska ei vedonnut Lissabonin sopimuksen solidaarisuuslausekkeeseen, jonka avulla olisi voitu saada kaikkea muuta kuin sotilaallista apua.
Vastaus saattaa olla, että Ranska halusi antaa avunantolausekkeelle sen nimenomaisen tulkinnan, että se velvoittaa EU:n jäsenmaita myös sotilaallisen avun antamiseen ja jopa EU:n alueen ulkopuolella. Tämä olisi askel EU:n yhteisen sotilaspuolustuksen ja myös sen alueen ulkopuolelle suuntautuviin interventioihin kykenevän yhteisen armeijan luomiseen, jota Ranska kannattaa ja ajaa.
Ensimmäiset Suomesta tulleet kommentit olivat rauhoittavia. Todettiin, että Suomi antaa kaikkea muuta apua, mutta että laki estää sotilaallisen avun antamisen. Sitten tuli uudenlaista viestiä: lakia aiotaan muuttaa.
Tämä keskustelu osuu Suomen turvallisuuspolitiikan ytimeen. Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa. Tähän liittyy sekin, että laki estää Suomen joukkojen käyttämisen taistelutoimintaan ulkomailla.
Jos Suomi hyväksyy sen tulkinnan, että Lissabonin sopimuksen avunantolauseke suoranaisesti velvoittaa jäsenmaita sotilaallisen avun antamiseen, me tulkitsemme EU:n sotilasliitoksi.
Eikö tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että Suomi olisi mukana Naton eurooppalaisessa pilarissa? Voitaisiinko tästä tosiasiallisesta Nato-jäsenyydestä päättää ilman perusteellista poliittista harkintaa ja kansanäänestystä?
Entä käytännön seuraukset? Terrorismin vastaista sotaa käydään laajoilla alueilla Lähi-idässä ja Afrikassa. Minne kaikkialle Suomi olisi valmis lähettämään joukkojaan taistelutehtäviin, jos tuo lainsäädännöllinen este poistetaan?
Kun keskustelu tarvittavista toimista tilanteen selkiytymisen myötä rauhoittuu, Suomessa on vielä syytä tarkkaan harkita, mitä muutoksia meidän omassa turvallisuuspolitiikassamme ehkä toteutetaan.
Ajankohtaisten kriisien synnyttämässä kuumentuneessa ilmapiirissä ei perustavanlaatuisia turvallisuuspolitiikan linjauksia pidä ryntäillä muuttamaan.
