Aatteet ja tosiasiat ulkopolitiikassa

Usein kysytään, pitäisikö ulkopolitiikan olla idealistista vai
realistista. Oikea vastaus on, että molempia tarvitaan.

Tärkeintä on turvata kansakunnan olemassaolo ja turvallisuus.
Tavoitteiden tulee perustua kestäviin ihanteisiin, mutta
tilannearvioiden ja keinojen valinnan tulee nojautua tosiasioihin,
realismiin.

Ihanteiden joukossa on yleisinhimillisiä arvoja, kuten rauhan,
ihmisoikeuksien ja demokratian edistäminen, mutta niihin liittyy usein
myös poliittisiin ideologioihin perustuvia painotuksia. Aatteelliset
mieltymykset ja antipatiat vaikuttavat joskus myös tilannearvioihin ja
käytännön politiikan valintoihin.

Alpo Rusi näyttää arvostelleen minua siitä, että tuin edellisessä
blogissani ulkoministeri Erkki Tuomiojan ja Annika Lapintien
kantaa, jonka mukaan Nato-selvitys tulisi tehdä ulko- ja
turvallisuuspoliittisen selonteon yhteydessä. Tässä Rusi ei nähnyt
mitään uutta, koska olin hänen mukaansa ”jo aiemmin asettunut
voimakkaasti tukemaan tasavallan presidentti Tarja Halosen ja
Tuomiojan vasemmistolaista ulkopolitiikkaa”.

Kommentti on mielenkiintoinen. Se osoittaa, millaista häränpyllyä
ulkopolitiikan ideologiset tulkinnat voivat heittää.

Kylmän sodan kaudella asetelma oli selvä.

Oikeistolainen Juho Kusti Paasikivi toteutti ”vasemmistolaista”
ulkopolitiikkaa, kun hän ryhtyi rakentamaan Neuvostoliiton luottamusta
siihen, ettei sen turvallisuutta Suomen kautta uhata. Kommunistit ja
SDP:n vasemmisto kannattivat silloin Paasikiven linjaa myös
ideologisista syistä.

Oikeistovoimat yrittivät SDP:n voimamiesten Väinö Tannerin ja Väinö
Leskisen johdolla suistaa Suomen Paasikiven linjalta. Heitä elähdytti
voimakas aatteellinen antipatia Neuvostoliittoa kohtaan, ja heitä
rohkaisi johtavista länsimaista saatu tuki.

Urho Kekkonen jatkoi Paasikiven linjaa, mutta kehitti sen jatkeeksi
puolueettomuuspolitiikan, joka sai kansan vahvan kannatuksen ja jota
ulkovallat laajalti arvostivat. Tämä oli kansallinen ja aatteellisessa
mielessä keskustalainen linja.

1960-luvun puolivälistä lähtien SDP eheytyi ja asettautui Paasikiven
linjalle. 1970-luvulla sen vasemmistosiipi mm. Tarja Halosen ja Erkki
Tuomiojan johdolla liimautui ulkopolitiikassakin kommunistien kylkeen
ja pyrki Kekkosesta vasemmalta ohi. 1980-luvulla Suomi siirtyi Mauno
Koiviston kaudella ja ennen muuta Kalevi Sorsan johdolla vasemmalle ja
lähemmäksi Neuvostoliiton linjaa.

Sosialismin romahdettua ja Neuvostoliiton hajottua ideologiset
maailmankirjat ovat menneet sekaisin. Suomessa kylmän sodan kaudella
syntynyt konsensus hajosi.

Oikeistovoimat halusivat ideologisista syistä jo kylmän sodan aikaan
Suomen liittoutuvan länsimaiden kanssa. ”Uuteen Eurooppaan”
siirryttäessä näytti avautuvan mahdollisuus liittoutua joko EU:n
kautta tai suoraan Natoon.

Paasikiven linjan ja puolueettomuuspolitiikan kannattajat saattoivat
puolestaan hyväksyä EU-jäsenyyden vain sillä ehdolla, että saatoimme
säilyttää puolueettomuutemme ytimen eli sotilaallisen
liittoutumattomuuden ja itsenäisen puolustuksen.

EU:ssa Suomi on voinut säilyttää noin määritellyn
puolueettomuusasemansa, kun unioni ei ole kehittynyt sotilasliitoksi.
Meille on syntynyt suhteellisen laaja yhteisymmärrys siitä, millaista
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulee jäsenyyden oloissa olla.

Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja ovat edustaneet tätä kansallista
konsensusta. Molemmilla on vasemmistolainen aatteellinen tausta, joka
on vaikuttanut heidän kannanottoihinsa. Olennaista on se, että heillä
on ollut realistinen arvio kansainvälisestä tilanteesta ja niistä
keinoista, joilla Suomi voi parhaimmin edistää omaa turvallisuuttaan
ja kansallisia etujaan.

Tasavallan presidenttinä Sauli Niinistö on toiminut samaan tapaan kuin
Paasikivi aikanaan. Hän on oikeistolainen, ja tämä aatteellinen tausta
vaikuttaa hänen kannanottoihinsa, mutta tilannearviot ja käytännön
politiikka näyttävät ankkuroituvan vahvaan realismiin.

Halosen ja Tuomiojan ulkopoliittinen linja ei ole ollut
vasemmistolainen, eikä Niinistön oikeistolainen. He ovat toteuttaneet
Suomen kansallisten etujen mukaista ulkopolitiikkaa, joka edistää myös
lähialueiden ja koko Euroopan vakautta ja turvallisuutta.

Viimeaikaiset ulkopoliittiset ristiriidat näyttävät johtuvan ennen
muuta siitä, että meillä on poliitikkoja, jotka arvioivat
kansainvälistä tilannetta ideologisten silmälasien läpi. Heidän
ajattelussaan ei näytä olevan tilaa geopoliittiselle realismille.

 

Paavo Väyrynen